sunnuntai 24. kesäkuuta 2012

The Tallest Man On Earth - There's No Leaving Now



Kristian Mattson, tuo Ruotsin Bob Dylan ratsastaa onnistuneesti indiefolkin aallonharjalla kolmannella levyllään, joka on eittämättä parasta pitkää miestä, mitä on kuultu. Keskiössä jatkavat edelleen Mattsonin karhea ääni, hempeä akustinen kitara ja aiempaa kuulaammat pianosoinnut. Yhtälö on simppeli, biisit ovat simppeleitä, mutta kaikki on, ah, niin kaunista ja levyn lumovoima on yhtä tenhoavaa kuin Suomen suvi keskikesän aikaan; pilvien välistä kurkistava aurinko ja raikkaat sadekuurot luovat intiimin näyttämön, joka on kuin varta vasten käsikirjoitettu muistojen soundtrackiksi.





Kun Bon Iver flirttaili edellisellä levyllään AOR-musiikin ja elektronisuuden kanssa, Mattson ei tunne tarvetta muuttaa perussoundiaan mihinkään suuntaan. Se on samalla arveluttava ja kunnioitettava periaate, sillä folk on genrenä armoton biisinkirjoitustaitoa kohtaan. Tuotannollisilla kikkailuilla ei voi peittää huonoa kirjoituskynää eikä akustisesta kitarasta voi loputtomiin löytää uusia näppäilytapoja. Kunnioitettavasti Mattson uhkaa kaikkea tuota ja kokoaa levylleen tarttuvan kokoelman biisejä, jotka pursuavat Mattsonin virtuoosimaista kitarointia ja katkeransuloisia melodioita.





Olen monesti sanonut, että hyvää musiikkia voi kuunnella, vaikka sanoitukset olisivatkin paskaa. Vastaavasti en suostuisi kuuntelemaan huonoa musiikki hyvillä sanoituksillakaan. The Tallest Man On Earth on siitä uniikki tapaus, sillä Ruotsalaiseksi muusikoksi Mattsonilla on uskomattoman tarkka korva onnistuneille kielikuville ja tarinankertojana hänen voisi kuvitella olevan natiivi englannin puhuja. Unohtakaa huonoa englantia sössöttävät suomalaiset bändit, nyt ei tarvitse korvat punaisina kuunnella kliseisiä fraaseja. Jokaiseen hengenvetoon kätkeytyy merkityksien verkostoja, jonka kaltaisia voi löytää Joanna Newsomin musiikista. Mattson ei leiki sanoilla samaan tapaan tai kudo kryptisiä salaisuuksia, mutta täyttää jokaisen sanan suoraviivaisella tunteella, joka iskee kuulijan kuin tikarit, toisaalta kuin korvaan kuiskutteleva ihastus vuosien takaa.






Kokonaisuutena There's No Leaving Now on seesteisempi ja hauraampi kuin aiemmat levyt. The Wild Huntin riehakkuus vain paikoitellen pilkistelee, mutta tilalle on tuotu uskottavaa ja karismaattista tunteilua. Tässä vaiheessa vuotta There's No Leaving Now on vuoden parasta ja relevanteinta kitaramusiikkia Anais Mitchellin Young Man In American lisäksi. Toisin kuin The Wild Huntilla, levy säilyttää kiinnostavuutensa ensimmäistä nuotista viimeiseen henkäykseensä asti: kokonaisuudesta uljaimmit erottuvat Revelation Blues, 1904, There's No Leaving Now ja herkkä lopettaja On Every Page rytmittävät levyä mielenkiintoisesti. Biisien samankaltaisuus saattaa särähtää malttamattomimman korvaan, mutta allekirjoittanutta se ei haittaa. There's No Leaving Now on albumina tyylillisesti eheä ja osoitus tyylitajusta, jonkalaisesta olisivat itse Bob Dylan ja Nick Drake erittäin ylpeitä.



Aika näyttää, pystyykö Mattson koskaan nousemaan Dylanin varjoista, mutta niin kauan kuin hänen musiikkinsa osoittaa vastaavanlaista elinvoimaisuutta ja aitoutta, on olemmassa toivoa. Suosittelen kaikille, jotka haluavat vielä kesän aikana kävellä hymyssä suin auringonlaskuun ja katsella ikkunasta ulkona riehuvaa kesämyrskyä. Kuten levyn nimi jo vihjaa, hetkiin, jolloin ei ole kiirettä vaihtaa maisemaa.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti