perjantai 15. kesäkuuta 2012

It's alive! // Beach House - Bloom


Huhuista ja uhkailuista huolimatta en ole lopettanut blogini pitämistä, mutta kaikkien pääsykoekiireiden ja liiba laaba liibojen takia minun oli turha tänne sisällötöntä kritiikkiä vääntää! Tosin en ole varma laadusta vieläkään, mutta täällä ollaan taas! Tauon pitäminen kannatti, sillä pääsin kuin pääsinkin Teatterikorkeakouluun tanssitaiteen laitokselle ja syksyllä alkaisi tanssitaiteen kandin opinnot! Vaikka opiskelu ja mahdollinen toinen blogi (siitä lisää syksyllä) tulisivat viemään paljon aikaa, en tohtisi haudata tätä. Koittakaa kestää säännöllisen epäsäännöllisiä postauksia, mutta ainakin nyt loppukesä mennään täyttä höyryä!



Kun oikein pitkään tuijottaa Beach Housen uusimman levyn kantta, saattaa huomata näkevänsä pallojen väliin piilotetun jotain. Tuskin siellä mitään on, mutta tärkeintähän on usko - eiks je? Näköhavainto johdattelee kuuntelijaa tulkitsemaan musiikkia samalla tavalla, jos kärsivällisyyttä ja rauhaa ei kuuntelijalla ole keskittyä olennaiseen. Bloomin kohdalla viimeistään herää kysymys Beach Housen musiikkiin tutustuneilla, mihin he ovatkaan matkalla. Ovathan he jo neljättä levyä putkeen höylänneet Cocteau Twinsin, The Curen ja muiden unipoppailijoiden laihoja aarrearkkuja. Voiko kuollutta genreä viedä enää mihinkään suuntaan? Sattumoisin he eivät ole matkalla minnekään - he kukoistavat.



Bloomilla ei ole tarjottavanaan samanlaista uudistusten myrskyä, mikä erotti Devotionin ja Teen Dreamin toisistaan. Tosin onhan akustiset rummut yksi hienovarainen mauste varsin köyhään väripalettiin; samanlainen pölyjen ravistelu se ei ole, mitä tahtoi suu auki ihmetellä Teen Dreamia kuunnellessa. Kuten oivallisesti Alex Scally taannoin totesi Pitchforkin haastattelussa, ihmiset keskittyvät liikaa soundiin eikä musiikkiin itseensä. Tunsin piston sydämessäni valittaessani bändien uusiutumattomuutta ja kaksinaismoralismin häpeän tahtoessani tiettyjen bändien säilyttävän samanlaisen soundin. Onneksi Alex Scally ja Victoria Legrand kuitenkin löysivät oman soundinsa heti ensiyrittämällä, kun nimetön debyytti näki päivänvalon vuosikymmenen puolivälissä. Jokainen levy on tuonut hieman uutta yhtälöön, mutta yllättäne Bloomilla piiloraidaksi upotettu Wherever You Go voisi yhtä hyvin olla debyytin tuotoksia. Ympäri käydään, yhteen tullaan. Enää ei valituksia siitä, miten Beach House ei uudistu. He sattumoisin vain tekevät täysin itsensä näköistä ja kuuloista musiikkia, joka jaksaa ihastututtaa kerta toisensa jälkeen isommalla kertoimella.



Bloom on täynnä herkullisia melodioita, Legrandin savuisaa viekottelua ja Scallyn aaltoilevaa kitarointia. Perusrakenteen muodostuessa loopimaisista rumpukompeista, söpöistä soittimista ja vähäeleisistä kitaramelodioista on Legrandin helppo vallata näyttämö äänellään. Ja jälleen kerran Beach Housen erottaa muista identiteettikriisiä kärsivistä unipoppailijoista Victorian liian monta viskilasillista ja sikaria nauttineen naisen ääni. Hyvät naiset ja herrat, nyt ei puhuta Hanna Pakarisen viskibassosta, vaan kunnollisesta kontra-altosta! Legrandin ei toisaalta tarvitse kauaa matalalla liidellä, kun ylä-äänetkin liipuvat pilvissä ärsyttämättä tippaakaan. Legrand on suuri tulkitsija, jonka äänellä paperilla tympeät lyriikat muuttuvat laulettaessa sairaalloisen mielenkiintoisiksi. Jokainen äänne ja tavu on mahdollisuus! Kaiken kun kuorruttaa kotikutoisuudella, huh!





Ensimmäistä kertaa Beach Housen uran aikana kasassa on kokonaisuus, joka on täyttä A-luokkaa  sekä biisimateriaaliltaan että tuotannoltaan. Turhia tuotannollisia kikkailuja ei tarvita, kun biisit itsessään ovat pophelmiä. Biisit ovat niin hyviä, ettei niiden rakenteellista, temaattista ja dynaamista rikkautta osaa oikein arvostaa kontekstinsa vuoksi kunnolla. Ainoksi happamaksi pihlajanmarjaksi saattaa juuri muodostuakin tuo täydellisyys. Albumi on tasapaksu, sen myönnän. Jos virtaan ei eksyydy yhtään heikohkoa biisiä tai suvantovaihetta, saattaa kokonaisuus tuntua, tuota noin, tylsältä. Mutta siinä vaiheessa on syytä tuijottaa silmäparia peilistä. Myth, Wild, Lazuli, Troublemaker ja New Year ovat viisi Beach Housen parasta biisiä koskaan. New Yearin ensihetkistä on selvää, että muutamat onnenkyyneleet ovat mahdollisia tai jopa pakonomaisia reaktioita tunnelman raastavuuteen. Irenen minuuttitolkulla jankuttava kitaramelodia on kokonaisuuden uljaasti kruunaava helmi. Kyllä tällä biisimateriaalilla ja kokonasuudella on kasassa genrensä Loveless ja OK Computer - magnum opus! En uskallakaan ajatella, kuinka tästä voisi enää parantaa. Toisaalta ajattelin samalla tavalla Teen Dreamin kohdalla, ja sitä ennen Devotionin kohdalla.





Kevin Barnes tokaisi eräässä biisissä: "Come disconnect the dots with me, puppet! Come disconnect the dots. It's so beautiful." Ehkä olisi aika lakata etsimästä pisteiden välistä jotain hienoa ja löytää taika, mikä itse pisteisiin kätkeytyy.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti