torstai 5. huhtikuuta 2012

Väärä hälytys || Kuukauden klassikot: Crystal Castles



Hupsista saatana


Vihaan itsessäni piirrettä, että menen tekemään liian varmoja päätöksiä liian aikaisin. Heti, kun päästin irti blogistani "lopullisesti", halusin kirjoittaa musiikista entistä enemmän. Kun kuuntelin Lotus Plazan, Whirrin tai Chromaticsin uusimpia levyä, vitutti aivan armottomasti, kun en pystynyt kenellekään kehumaan, kuinka hyvältä Lockett Pundtin soitto kuulostikaan tai kuinka geneerisen kauniilta kaiutetut vokalisoinnit kuulostivat tai kuinka italodisco kuulostikaan hyvältä. Vaikka en saakaan tarpeeksi palautetta blogin jatkamiseen, taidan tarvita sitä omaksi innostuksen purkamiskanavakseni enemmän kuin osasin kuvitellakaan. Joten pienen harha-askeleen jälkeen SOUNDS OF UNKNOWN ON TAKAISIN JAKAMASSA KESKINKERTAISTA KRITIIKKIÄÄN!!

En tiedä, tulenko arvioimaan uutta musiikkia niinkään paljoa kuin olin aiemmin luvannut, sillä tällä hetkellä haluan ottaa kuunteluuni levyhyllyyni pölyttyneitä levyjä. Kuukauden klassikon voisi nimetä samantien "Viikon klassikoksi", koska niistä on tuleva blogini pääasiallinen sisältö ainakin joksikin aikaa. Mutta helvetin hienon bannerin takia en sitä halua tehdä! - en siis vain jaksa tehä uutta kuvaa. Yrittäkää kestää alati muuttuvia ajatuksiani, sillä tulevaisuudestaan ressaavan abiturientin psyyke on milloin tahansa räjähdysvaarassa. On siis aika päästää eka klassikko uunista ulos!




Crystal Castles - Crystal Castles (2008)


Mikä tekee Crystal Castlesin debyytistä klassikon? Atarin äänikortti ja ääniaaltojen raiskaaminen? Punkin ajatusmaailman ja elektronisen musiikin, housen, teknon ja electron, kakofonia? Useat plagiointisyytökset, luvattomat samplet ja varastetut kansitaiteet? Huumeet ja huumeet? Veikkaan, että vähän kaikkea tuota ja paljon muuta.




Crystal Castles on musiikkia, joka riivaa kuin skitsofreninen saatana vapun jälkeisenä arkipäivänä. Se ei välttämättä tiedä, mitä tekee seuraavaksi, mutta jokaisen liikkeensä se verhoaa sähkömyrskyyn ja puhtaaseen raivoon. Crystal Castles on musiikkia nuoruudesta ja ihmisyydestä. Se on puhdasta elinvoimaa, jonkalaista inhimillistä tenhoa elektroninen musiikki harvoin tavoittaa. Ei voisi uskoa, kuinka pitkälle yksi idea voi johtaa, mutta samanlaista yhdellä idealla ratsastamista punkin on! Repikää siitä kyrpiintyneet kriitikot.

Niin kuin jo sukupolvikokemukseksi muodostunut brittiläinen tv-sarja Skins esitteli jaksoissaan coolia nuorisomusiikkia, kaikkien aikojen muistetuimmaksi kohdaksi on epäilemättä kohonnut kohtaus, jossa (SPOILERS!!) isänsä menettänyt Sid pälyilee toivottomana väkijoukossa ja aivovammasta kärsivä narsisti Tony yrittää lohduttaa ja tajuta jotain elämästä(SPOILERS!!), Alice Glass karjuu äänitorvensa verille ja Alice Practise raikaa. Siinä kohtauksessa on jotain sanoinkuvaamattoman aitoa ja ominaista nuoruutta, mutta samaan aikaan se on epärealistinen kuvaus nuorten elämästä; niin villiä ei ole edes Lappeenrannan valleilla vappuna. Niin kuin Skins on eräänlainen pakokeino tylsästä elämästä, on Crystal Castles portti toisenlaiseen maailmaan. Se maailma on turvallista kokea musiikin kautta ja antaa sen ottaa valta. On paljon coolimpaa reivata Crystal Castlesin keikalla ja kuvitella itsensä ikinuoreksi ja voittamattomaksi nistiksi kuin oikeasti elää kaduilla "oikeasti". Annetaan nuorten vaan tanssia ja myötäelää jotain rankkaa. Olen edelleen kateellinen niille, jotka saivat kokea Crystal Castlesin mm. Provinssirockissa muutama vuosi sitten. Itsehän en ollut paikalla.






Hyvän klassikon tunnistaa myös siitä, ettei se saa varauksetonta suitsutusta. Taiteenhan pitää juuri puhutella yleisöä ja sen se kyllä teki! Toiset rakastavat, toisia vituttaa. Äitini väitti minua hulluksi, kun repeatilla soitin Xxzxcuzx Me repeatilla kymmeniä kertoja putkeen. Sama ihminen on kuntohoitaja ja soittaa 70v vanhuksille jumpissaansa mm. Sak Noelin Loca Peoplea; niin kuka se hullu olikaan? Äitini lisäksi vastarintaan asettuivat muun sukuni lisäksi suomalainen lehdistö ja jos oikein muistan, niin Soundista taisi vain kaksi tähteä pamahtaa tilille. Eihän Radiohead KID A kaikkia miellyttänyt ja nyt vuosikymmentä myöhemmin sanoistansa päihtyvät hipsterit ja musakriitikot kilpailevat, kuka piti levystä ennen kuin se oli cool. Crystal Castles saattaa saada saman kohtelun, sillä olihan jo seuraava samanniminen levy suurempi kriitikkomenestys.




Crystal Castlesin toinen levy (II) oli kaikenkaikkiaan parannusta jokaisella alueella, paitsi sitä ei ollut yhtä hauskaa kuunnella. Homma oli synkempää ja vakavampaa, minkä kanssa debyytti vain ajoittain flirttailee. Crystal Castles on puhdasta asennetta ja elektronisen musiikin huumaa, missä atarin äänikortista taitetaan ääneen sävyjä kuin prismasta valoa konsanaan. Crystal Castles on himoa, raakuutta, nautintoa, hauskanpitoa ja huumeiden käryistä juhlimista.




Kuulostaa helvetin hyvältä, biisit ovat toinen toistaan koukuttavampia, kokeellisuutta on just eikä melkein ja tunnen oloni voittamattomaksi. Crystal Castles on ilmiö. Alice Practise on mikkitestinä syntynyt legenda, Untrust Us kuin Pokémonista revitty eeppinen pomotaistelu ja Tell Me What To Swallow kokaiinin huurteinen sukellus verhottuun akustiseen hempeyteen. Onko tämä kaikki kuultu jo monta kertaa ennen? - ei välttämättä. Onko Crystal Castles maailman omaperäisin elektronisen musiikin duo? - ei välttämättä. Mutta ilmiömäisen tanssilevyn ne silti tekivät. Mitä muuta sitä klassikkoon vaadittaisikaan? Ainiin. Sitä voi kuunnella milloin tahansa, mielialoista riippumatta - usko tai älä. Nautittavampaa ja voimaannuttavampaa kuuntelukokemusta saa hakea. Crystal Castles on klassikko, jonka selittäminen sanoin kalpenee musiikin rinnalla täysin. Tennarit jalkaan, nahkatakki päälle ja sivukujille reivaamaan CC soiden!!


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti