maanantai 5. maaliskuuta 2012

Sleigh Bells - Reign of Terror







Suosikit: End of The Line, Born to Lose, Demons, Comeback Kid
Ei niin suosikkeja: True Shred Guitar, D.O.A.

Sleigh Bellsin debyytti Treats oli yksi vuoden 2010 jännittävimmistä levyistä. Feedbackin, noisen, trash-riffien, high school tematiikan ja tyttöbändipopin hulvaton yhdistelmä oli ilmestyessään omaperäistä ja alkukantaistakin. Treats oli nautintoa sekä biisiensä että soundinsa ansiosta, mutta tummia pilviä ei voinut olla kuvittelematta tulevaisuuteen, koska harmillisen useasti "novelty wears off" ja samanlaista yllätysmomenttia ei voida hyödyntää. Parasta Reign of Terrorissa on se, että Sleigh Bellsin ei tarvinnut muuttaa soundiaan todistaakseen paikkaansa noise popin suunnannäyttäjinä.



Maistiaisena irroitettu Born to Lose kirvoitti muutamia pelokkaita tunteita, mutta albumikokonaisuuteen se istui kuin räätälin tekemät housut. Oikeastaan Sleigh Bells ei koskaan ollutkaan sinkkubändi, mitä nyt Rill Rill ja Crown on the Ground olisivat voineet radioaalloilla rai'ata. Älkää saako tästä väärää kuvaa, sillä Sleigh Bells on edelleen bilemusiikkina täydellisintä, mitä on, mutta yksittäisten hetkien erikoisuus korostuu vasta yhtenäisenä teoksena; tämä on erittäin harvinaista.



Äärimmilleen viety volyymi, metalliset riffit ja purkkapopilta kuulostavat melodiat ovat edelleen Sleigh Bellsin soundin ydin, mutta yhdessä asiassa Reign of Terror erottuu edukseen debyyttiin verrattuna; kitaristi-tuottaja Derek Millerin ja laulaja Alexis Kraussin tällä kertaa yhteistyönä tehdyt biisit edustavat kolikon kumpaakin puolta. Vaikka Treats oli aivan mahtava levy, ei levyä kuunnellessa voinut välttyä ajatuksilta Alexis Kraussin turhuudesta, miten homma olisi toiminut toisellakin laulajalla vaivattomasti. Reign of Terror on Kraussin käyntikortti. On ällistyttävää, kuinka paljon voi saada aikaan ohuella ja olemattomalla äänellä, mutta jollain kummalla tavalla Krauss onnistuu End of The Linella kuulostamaan sydäntäsärkevämmältä kuin Edith Piaf Je ne regrette rieniä laulaessaan. Krauss on muutenkin parantanut laulamistaan merkittävästi.


Reign of Terror on mahtava levy, jonka toivon pysyvän yhtä relevanttina teoksena kuin Treatsin, koska lähtökohdiltaan Reign of Terror on Treatsin paranneltu versio. Edes omituinen livenä äänitetty popmetalli-aloitus True Shred Guitar ja laahaava lopetus D.O.A. eivät kaada m/s Reign of Terroria kuten Costa Concordia kapteenin riskinoton seurauksena; Reign of Terror välttää kaikki karikot, vaikka uhkapeliä olikin pysyä soundillensa uskollisena. Se ei ehkä iske yhtä nopeasti kuin debyytti, mutta intohimoisen kuuntelun jälkeen voin käsi sydämellä sanoa, miten meluvallien ja rumpukoneiden pauhaamisen alta löytää mahtavia biisejä, joiden luokse palaa kerta toisensa jälkeen. Yllätysmomentti on menetetty, mutta tilalle on saatu aitoa itseään. Olisipa kesä, koska haluan viettää, nyt ja heti, aurinkoisen kesäpäivän Reign of Terror soundtrackinani; se olisi eeppistä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti