lauantai 24. maaliskuuta 2012

Madonna - MDNA





Suosikit: Superstar, Gang Bang
Inhokit: Niitä riittää, mutta erityisesti Girl Gone Wild

Ray of Lightin ja Musicin jälkeen Madonnan 2000-luvun levyt ovat vuorotelleet hitti tai huti -taktiikalla. American Life oli pannukakku, Confenssions on a Dancefloor puolestansa hengästyttävä kuuntelukokemus ja täydellinen tanssilevy, Hard Candy turhanpäiväistä poppia. MDNA yrittää jälleen valloittaa tanssilattiat tukenaan tuhat tuottajaa. Valitettavasti nyt on käynyt niin, että Madonna on menettänyt teränsä. Edelläkävijyyden sijasta hän yrittää epätoivoisesti pönkittää asemaansa nykypäivän (radiossa ja klubeilla soivan) popmusiikin keinoin, mikä ei noin vain onnistu. Madonna menettää vähimmätkin persoonallisuuden rippeensä MDNA:lla; MDNA:aa ei erottaisi Britney Spearsin Femme Fatalesta tai Christina Aguileran Bionicista, ellei kansivihkossa lukisi Madonnan nimeä. Sitä paitsi MDNA on tylsempi ja hengettömämpi veto kuin kilpasiskostensa tekeleet. Madonnan fanaattisimmat fanitkaan (lue: brasilialaiset homot) eivät tule pitämään tätä levyä klassikkona.




Onneksi MDNA ei ole täysi fiasko, mutta ei tästä paljoakaan nauti. Harmittavinta on, miten paljon odotuksia MDNA:aa kohtaan ehti syntyä, kun Madonna tiedotti työskentelevänsä M.I.A.:n ja William Orbitin kanssa. Juuri Orbitia on kiittäminen Ray of Lightin saumattomasta soundimaailmasta, mutta se kaikki innovatiivisuus, mikä oli läsnä Ray of Lightilla, on poissa MDNA:lla. Orbitin kanssa yhteistyössä tuotetut biisit sentään ovat kuitenkin levyn parasta antia. Suurempi pettymys oli kauan odotetun M.I.A.-yhteistyön vähäisyys; sitä ei juurikaan ollut. Muut tuottajat, vaikka Benny Benassi ja Klas Åhlund, sortuvat mielikuvituksettomiin ja tavanomaisiin nykyajan tanssimusiikin ratkaisuuksiin. Edes dubstepilta ei vältytä, hohhoijaa. Parhaimmillaan Madonna on silloin, kun hän tietoisesti hyökkää trendejä vastaan ja luo niitä - tai ottaa homokulttuurin parhaat palat ja suodattaa ne valtavirralle sopivina annoksina.




MDNA on lähes kauttaaltaan klubimusiikkia loppupään elektro/akustisia slowariballadeja lukuunottamatta. Nekin onnistuvat joko täydellisesti tai musertuvat keskinkertaisuuteensa. Aloitusraita Girl Gone Wild on jumputtava turhuus, joka ei vahvoista bassoistaan huolimatta saa mieltä tanssilattialle. Onneksi seuraavana jonossa oleva Gang Bang (nyt vittu oikeesti joku roti biisien nimeämispolitiikkaan) uhkuu vaaraa ja vetovoimaa yhtä viettelevästi kuin Madonna 80-luvun musiikkivideoissaan. Superstar on parasta popmusiikkia, mitä Madonna on 2000-luvulla tehnyt, mutta muuten MDNA soi keskinkertaisena ja ponnettomana.




MDNA on keskinkertainen albumikokonaisuus, jota vaivaa liian monen tuottajan läsnäolo, huonot kertosäkeet, yritys seurata trendejä ja pituus. Normaalilla versiolla pituutta kertyy mittavat 50-minuuttia, joka on yksinkertaisesti liikaa monotonista soundimaailmaa ja nyanssien olemassaolemattomuutta. Samassa ajassa Lady Gaga onnistui Born This Way -levyllään esittelemään läjäpäin genrejä, onnistuneita tuotannollisia ratkaisuja ja ennen kaikkea toimivia kappaleita onnistunein melodioin, säkeistöin ja kertosäkein. MDNA:n kertosäkeet ovat mielikuvituksettomia ja tarttuvat koukut jäävät puuttumaan kokonaan. MDNA:n biisit olisivat onnistunutta tanssimusiikkia, jos ne etenisivät pelkkien säkeistöjen ehdoilla. Monien biisien säkeistöt lupailevat suuria ja antavat paljon tyydytystä kuuntelijalleen, mikä ei valitettavasti koskaan huipennu nostattavaan kertosäkeeseen. Vaikka kertosäe ei itselleni kuvaa koko biisiä, ei valtavirtapoppia voi myydä ilman tarttuvia kertosäkeitä. Sorry Madonna.



On huvittaa, miten MDNA:n pitäisi kuvastaa Madonnan DNA:ta. Huvittavaksi asiasta tekee sen, että MDNA ei kuulostaa tekijältään yhtään. Tai saattaa kuulostaa, mutta muu maailma kuulostaa enemmän häneltä kuin hän itse. MDNA kuulostaa tuottajiltaan ja geneeriseltä valtavirtatanssimusiikilta vuonna 2012 - mielikuvituksettomalta. MDNA ei ole hyvä Madonna-levy, ei edes hyvä poplevy. MDNA on selvä rimanalitus, muttei yhtä katastrofaalinen kuin Hard Candy - tätä voi sentään tanssia. Kysymys kuuluukin, kuka uskaltaa päivittää keisarin uudet vaatteet nykyaikaistettuun versioon. Hahmo päärooliin on tainnut löytyä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti