tiistai 27. maaliskuuta 2012

Burial - Kindred






Utuinen rätinä, kuin koomasta heräävä vinyylisoitin. Jyrinä uhkaa tulevaa rankkasadetta, hyökyaaltoja, jotka tulvivat korvista sisään. Kävelen katua vailla kotia. Tummien pilvien raosta pilkistää toiveikas valonsäde. Hellii kasvoja. Muunneltu ihmisääni toivottaa vanhan ystävän tervetulleeksi vain kadotakseen pian rankkasateen sekaan. Hiljaisuus. Kolkot rytmit kertovat kuuntelijan olevan vanhassa tutussa paikassa. Hiljaisuus. Ei sittenkään. Matala basso jymisee ukkosmyrskyn lailla. Sama basso jatkaa uhkaavana liikkumistaan kolkon rytmin palattua. Rätinä ja rankkasade jatkuvat loputtomana mutta lohduttavana looppina. Ihmisääni ei olekaan niin toiveikas: epätoivo ja hätä eivät läpäise kryptisen rumpukompin muodostamaa aitaa. Valo katoaa mustaan aukkoon, myös minä musiikin progressiiviseen tummuuteen. Se kehittyy, kasvaa ja voimistuu. Pelkään, etten kestä enempää. Tunnen räjähtäväni. Juuri, kun tunnen menettäväni otteeni, valo pilkistää pilvien raosta uudestaan ja vetää minut takaisin todellisuuteen. Sade ja taustahäly jatkavat. Rytmi muuttuu. Epätodellinen olo. Näytös yksi on ohi.





"There is something out there!" -hätääntynyt miesääni toteaa. Pahaenteilevän tunnelman luomisen jälkeen epäilyttävä klubibiitti sykkii kaukaisuudessa pysähtymättömänä junana. Spiraalia muistuttava melodia valtaa mielen eikä lähde ennen kuin kuuntelija on valmis poraamaan reiän päähänsä. Manaamaan pirun ulos itsestään. Mutta se ei lähde. Siihen tottuu. Seuraan sitä pitkin sokkeloisia katuja. Haluan tietää sen alkuperän Se keinuttaa, se voimistuu - se muuntuu ja voimaannuttaa.  Olen valmis kohtaamaan maailman. Tunnen valmistautuvani kohtaamaan jotain, mitä olen pelännyt koko elämäni. Hymyilen. Minun ei tarvinnutkaan taistella. Äänet kuljettavat minua eteenpäin. Haluan tietää, mitä on tuleva, mutta samalla pelkään enemmän kuin aiemmin koskaan. En tiedä uskallanko astua sisään. Näytös kaksi on ohi.




Tuttu sample. Kaupungin pimeällä kujalla ja underground klubi. Astun sisään. Ihmiset tanssivat ja neonvärit loistavat. Joku laittaa Daft Punkin Homeworkin soimaan. Mutta se kuulostaa oudota. Se kuulostaa kieroutuneelta ja vioittuneelta. Yritän kulkea ihmisjoukoun läpi baaritiskille, mutten etene. Tuttu spiraalimelodia palaa ja pakottaa kehoni resonoimaan musiikin tahdissa. Nousee, nousee ja nousee. Tunnelma muuttuu uhkaavaksi ja kiihkeäksi. Tahti kiristyy, ihmiset liikkuvat lähemmäs toisiaan. Katosta laukeavat sprinklerit eivät hillitse reivaavia ihmisiä, vaan yllyttyvät ihmisiä jatkamaan henkensä pitimiksi. Jatkamme tuntikausia. Menetän ajantajuni. Menetän tajuntani. Illan aikana kokemani psykoottiset äänet, rätinät ja sateet pyörivät hyrränä pääni sisällä. Tämä ei tainnut olla vielä tässä.




Tulen tajuihini. Olen puistossa. Hengitän epäsäännöllisesti ja nopeasti. Raskas, helvetin raskas, biitti luhistaa minut maahan. Se runnoo minua maata vasten, maistan mullan ja veren. Vettä tulee taivaalta liian kovaa. Pisarat polttavat ihooni reikiä. En tajua todellisuudesta mitään, äänet tulevat ja menevät, en tunne kipua. Olenko olemassa? Todellisuudentajuni hämärtyy. Kaunis piano säestää tajuamistani. Haihdun todellisuudesta. Jätän hyvästit. En tunne mitään mutta samalla elän täysin. Häviän salamoiden mukana, häviän sateen lakattua. Häviän. Jäljelle jäi vain kelloja ja...


And meanwhile in reality...


Vaikka pitkään Burial vaikutti musiikintekijältä, jonka suurin vihollinen olisi hän itse, on Kindred harppaus Untruen ja jopa edellisvuoden Street Halon maailmasta kohti uutta. Vaikka Burial on edelleen Burial, ei kukaan muu häneltä kuulosta, ei hän ole enää soundinsa vanki. Burial on kehittynyt tuottajana, eikä vanha dubstepin, 2-step-garagen ja tunnelmallisten rätinöiden pyhä kolminaisuus ole ainut keino saada kuuntelijaa vaikuttumaan. Kindred tuo mukanaan housen ja muut elektronisen musiikin tyylit. Genret menettävät todellakin merkityksensä Burialin käsissä.

Kindred on kuin kolmiosainen teos, jonka jokainen osa tuo kokonaisuuteen yllättävän ja eheän käänteen. Vaikka biisejä on kolme, ne jakautuvat jokainen kahteen tai kolmeen osaan, jotka linkittyvät toisiinsa niin sulavasti, että edes biisien osien, jumlaeissön edes biisien, vaihtumista ei huomaa.

Annoksena puolituntinen EP toimii jumalallista Untrueta paremmin. Se ei menetä kuulijan mielenkiintoa hetkeksikään, vaikka tarjoaakin pitempiä biisejä kuin aikaisemmin. Samaan aikaan musiikki saa kerrankin aikaa ja tilaa kasvaa kaiken tilan täyttäväksi kieroutuneeksi euforiseksi äänimassaksi. Kindred kuulostaa massiiviselta, täyteläiseltä ja tummalta. En ole nautinnollisempia äänimaisemia kuulokkeistani saanut irti sitten... sitten... en tiedä sitten kenen musiikin, mutta Kindred on jumalaton eargasmi!!

Kolme Burialin parasta yksittäistä biisiä, joista etenkin Ashtray Wasp on hämmästyttävän täydellinen tekele, jonka 11 minuutin aikana voi reivata, uhmata maailmaa ja liikuttua kyyneliin. Sitä ei voi millään ylisanoin tarpeeksi selkeästi kuvata. Ja ne kolme biisiä muodostavat yhdessä yhden kaikkien aikojen vaikuttavimmista EP:stä, jonka edelle voin tällä hetkellä heittää vain My Bloody Valentinen You Made Me Realise EP:n ja Godspeed You! Black Emperorin Slow Riot for New Zero Kanadan. Se on paljon sanottu. Kuunnelkaa, nauttikaa, koukuttukaa ja ennen kaikkea, rakastakaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti