sunnuntai 19. helmikuuta 2012

Lana Del Rey - Born To Die

Enpä olisi uskonut, että tulisin vielä jatkamaan blogiani, mutta perkele, kun tänään kuuntelin John Talabotin äskettäin julkaistua levyä, röyppysi mieleeni kaikki mahtavat fiilikset, joita koin kirjoittaessani levyarvosteluja. Tätä blogia ei perustettu indiekrediittiä kartuttamaan, vaan ainoastaan tyydyttämään tarvettani puhua musiikista, kun kaverit ei enää jaksa kuunnella! Kun on hyvää musiikkia olemassa, on miun aivan pakko myös puhua siitä, en vaan voi sille yhtikäs mitään. Eiköhän päästeta taas hieman amatöörimäistä musiikkijournalismia Internetin valtaväyliä ruuhkauttamaan!

  





Kuuntele: Born To Die, Off To Races, Radio, National Anthem, Video Games
Skippaa: Million Dollar Man, This Is What Makes Us Girls, Summertime Sadness


Ollaanpas nyt ihan rehellisiä. Minua ei *kinosta* pätkän vertaa, häärääkö Lana Del Reyn takana miljoonia kahmivat levy-yhtiön mogulit, tähtituottajat ja biisinkirjoittajat. Jos jollain on oikeasti ongelma Lana Del Reyn "identiteetin" kanssa, kaipaa joku reality checkiä enemmän kuin kukkahattutäti hiekkaa pois erogeenisiltä alueiltaan. Vaikka ei ole top40-listoja uskominen, musiikissa ei loppujen lopuksi ole kyse rahasta, seksistä ja elämäntyylistä. Tai, noh, oikeastaan on aika huomattavan iso osa musiikkibisnestä, mutta muistakaa se musiikki itsessään nyt herranjestas! Yhdelle musiikki on viihdettä, toiselle keino löytää hoito baarista seuraavaksi yöksi, kolmannelle rahantekoa, neljännelle elämäntapa, viidennelle keino vaikuttaa coolilta, the list goes on and on and on. Jos kuuluit niihin, jotka aluksi rakastivat Video Gamesia, mutta sittemmin avoimesti parjaavat Del Reyn imagoa, en väitä suhdettanne musiikkiin vääräksi, vaan aidosti kieroituneeksi - turmeltuneeksi. Huh. Tulipas sanottua.




Video Games ei saanut viisariani värähtämään (if you know what I mean), mutta Born to Die oli sinkkuna aivan jotain muuta. Born To Die olisi ollut käsittämättömän tylsä levy, jos jokainen biisi olisi ollut Video Gamesin kaltainen balladi - meillä on jo Feist. Born To Die flirttaili Massive Attackin tavaramerkiksi nousseiden jousten ja eetterisen vokaalisuoritusten kanssa. Born To Die oli biisinä jopa Paradise Circusta vakuuttavampi trip-hop -imitaatio, mikä on väitteenä uhkarohkea; Hope Sandovalin kaltaisia jumalattaria ei tässä maailmassa kourallista ole, mutta silti Del Reyn täynnä tunnetta viiltävät sanat olivat kuollettavampia kuin tuhat samanaikaista puukoniskua.



Lana Del Reyn suppea ääniala ei ole ongelma missään vaiheessa, kun Del Rey osaa niin moitteettomasti tuoda tarvittavaa muuntelua äänensävyynsä. Esimerkiksi Born To Dien haavoittovuudesta viehättynyt kohtaa heti uuden naisen seuraavassa biisissä, Off To Races;  itsevarma jopa vaarallinen Del Rey pseudoräppää, viekottelee, huokailee ja kiekuu "I'm your little starlet, scarlet, singing in the garden, now kiss me with your open mouth" (tai jotain) ja lopuksi viimeistely jousilla - sold.





Born to Die saattaa olla hieman puuduttavaa kuunneltavaa aihepiirinsä ja tuotantonsa yksipuolisuuden takia, mutta, mistä viimeeksi olen kuullut kriitikoiden valittavan, oli juuri nykyinen musiikin sirpalemaisuus, sinkkupainotteisuus ja miljoonan eri tuottajan aiheuttama tuotannollinen sillisalaatti. Born to Die on koherentti ja merkityksellinen levy, jonka tuotantoratkaisut palvelevat kokonaisuutta siinä missä jokainen yksittäinen viittaus amerikkalaiseen unelmaan ja populäärikulttuuriin. Born To Die on levy, jolla listapop, trip-hop, vanhat (hyvät) ajat ja tunnelma kohtaavat. Ja oikeasti kiitos Jumalalle siitä, ettei tällä levyllä kuulla yhtään dubstep-vaikutteita.

Levynä Born To Die on äärimmilleen viritetty, mutta kasassa pysyvä kokoelma aihepiiriltään samassa vellovaa musiikkia vaarasta, ihmissuhteista ja sisäisistä ongelmista. Harmillisesti viimeiset kolme biisiä hieman vesittävät kokonaisuutta, mutta onneksi ylilyöntejä ei sentään tehdä! Aiheessa pysytään uskollisesti loppuun asti. Oikastaan,  oivallisempaa kuvausta nykypäivästä en ole kuullut sitten Arcade Firen The Suburbsin, jos ei lasketa pakollista vuosittaista "vastustan sotaa, hallitukset ovat korruptoituneet ja maailma kärsii" -levyä. Joskus elämää tapahtuu paljon konkreettisemmalla tasolla, millä Lana Del Rey on kuin omillaan. Born to Die on ahdettu täyteen amerikkalaisuutta, länsimaalaista popkulttuuria, etten oikeastaan tiedä, onko tämä oikeasti tehty ironiseen sävyyn ja yritetty vedota samaan aikaan yksinkertaisiin amerikkalaisiin konservatiiveihin ja muka-rebeleihin hipstereihin. Ironiaa tai ei, naurettavasta konseptista huolimatta, Born To Die toimii!



Born To Die on onnistunut tehtävässään, koska Lana Del Rey on tajunnut erittäin olennaisen asian. Voimme yrittää väittää, ettei meitä kiinnosta julkisuus, raha, seksi, valta tai imago, mutta oikeasti olemme ahneita ihmisiä, jotka tekisivät mitä vain saadakseen haluamansa. Itsekin yritin aluksi kieltää kaiken hekumallisuuden olevan turhaa musiikista puhuttaessa, mutta minkä teinkään. Born To Die auttaa näkemään sen turmeltuneen ihmisen itsessämme, mitä niin kiellämme olemassaolemasta. Newsflash, se elää, hengittää ja vaatii tyydytystä, vaikka kuinka hyvä ihminen yrittäisit olla - älkäämme olko liian estyneitä. Nauttikaamme kieroutuneisuudestamme.




We were born to die



2 kommenttia:

  1. Minusta Born to Die tòkkii nimenomaan kokonaisuutena, jollaisena se on mitàànsanomaton, tylsà, vàhintàànkin lattea. Levyllà kuulee samat sanat, samat soinnut ja samat, oksettavat jouset vàhintààn kymmeneen kertaan. Se ei tuo eheyttà levylle. Ainoastaan yllàtyksettòmyyttà.

    VastaaPoista
  2. Rakkauteni 90-luvun trip-hoppia kohtaan varmaan pohjusti mieltymykseni oksettaviin jousiin. Mutta myönnän kyllä, olin alun perin kahden vaiheilla, kallistuuko kokonaisuus liian tympiväksi ja toistuvaksi. On päiviä, jolloin levy on juuri sitä, mitä sanoit sen olevan, mutta arvostelua kirjoittaessani pidin niitä enmemmän muusta listapopista erottavina etuina.

    VastaaPoista