maanantai 30. toukokuuta 2011

jj - no one can touch us tonight // Ruotsalaiset osaavat kesämusiikin : jj, Håkan Hellström, CEO, Robyn, Peter Bjorn & John, The Radio Dept. etc. etc.




Ruotsalaiset osaa kesän ja musiikin yhdistämisen. En tiedä, mitä leskenlehtien, voikukkien ja rypsiöljyn nektariinia ruotsalaisten veressä virtaa, mutta musiikin puolella lopputuloksena yhdistyvät niin yöttömät yöt kuin tropiikin helteiset, valkeat hiekkarannat. Eräs ihmekeidas, Sincerely Yours, pukkaa artisteja ulos nopeampaa tahtia kuin hikipisarat ehtivät tipahtaa maahan edellisen kesän megahelteiden ajattelulta. Göteborgilaisen levy-yhtiön suosituimmaksi bändiksi kohoava jj on pistänyt uutta materiaalia kiertoon ja on jopa ehditty arvailla jj no. 4 olevan valmis julkaistavaksi ennen juhannusta!

Ja mikäpä siinä, Kills-mixtape oli loistava ja nyt julkaistut No one can touch us tonight ja Ice ovat eeppisiä, unenomaisia, trooppisia, rantajuhlakuntoisia ja tunnelmaltaan raikkaita jäänsärkijöitä. On suorastaan huvittavaa, miten luontevasti jj tekee jatkuvasti uutta musiikkia samalla kaavalla tylsistymättä kuuntelijoitaan! Harmi vain, että Killsin hip-hop samplet voivat olla historiaa jos biisit ennakoivat tulevaa. Toisaalta, ei voisi vähempää haitata. Tätä paremmaksi kesämusiikki ei valitettavasti mene.






No one can touch us tonight sulattaa sydämen heti ensi sekunteilla: akustinen kitara toivottaa tervetulleeksi, mitä seuraa tutuiksi tulleet synat ja panhuilu-melodia. Kaikki räjähtää hetken päästä suuriksi hyvän olon rantajuhliksi rytmiosaston mukaan tullessa. Tähän voi tanssia, tähän voi fiilistellä, tähän voi kävellä metsässä kesäisenä yönä. jj:llä on taito tuoda musiikin yksityiskohdat eloon ja saattaa kuulija unenomaiseen tilaan nukuttamatta - voin melkein haistaa ja maistaa kesän. Ja biisin lopetus sai instant kylmät väreet aikaan, hyrrr... (8/10)

Ice herättää samankaltaisia tuntemuksia kuin jj no. 2 lopettajainen Me & Dean, mikä ei ole ollenkaan huono asia. Eräs pervo nettikaverini luonnehti biisiä poppismaiseksi Sigur Rósiksi ja en voi väittää luonnehdintaa vääräksi! Hitaasti saapuva kliimaksi voisi jäädä rullaamaan paikoilleen kymmeniksi minuuteiksi minun siihen kyllästymättä. Rummuttelu muistuttaa með suð í eyrum við spilum endalaustista, erityisesti suð í eyrum biisistä, joka sattuu olemaan yksi koskettavimmista biiseistä ikinä. Tämän, jos minkä, haluaisin kuulla levyn viimeisenä biisinä ja intiimin klubikeikan lopettajaisena. Täydet 10 pistettä. (10/10)


Voisin melkein pelkästään kuunnella tulevan kesän ruotsalaista musiikkia. Joskus vielä vietän kesäni Ruotsissa näitten toivossa. Muutamia loistavia esimerkkejä, kuinka ruotsalaiset osaavat kesäisen musiikin!


Young Folks on klassikko. Ja klassikot kuuluvat kesään.


Kokis kuuluu kesään, joten The Tough Alliance.



CEO oli kesän '10 soundtrack. Taitaapi käydä samalla tavalla nytkin!


Robyn on cool-muija, joka tekee coolimpaakin coolimpaa musiikkia.

Ja the Radio Dept. on kaikkien ruotsalaisten balearic beat bändien esikuva. Täydellinen kesäbiisi :)


jj + jäätelö + kesä + ilta-aurinko = <3

For the record, José Gonzáles ei ole tehnyt tätä biisiä. Heartbeats niin kuin sen olla pitäisi :)



Nostalgiatrippi!! Kuka muistaa MTV:n ku tää pyöri viel siel joka päivä? MIE.



Håkan kombinerad med sambakarnevaler är så hett!



Ja Jens Lekmanin indiepoppailut on ku aurinkovarjo auringon polttamalla ruohikolla.


Miike Snow nimestään huolimatta on bändi, joka heijastaa auringonsäteitä lumihiutaleiden sijaan.






Lopuksi yllätysmomentti 90-luvun hulluiman ruotsalaisakan laulamana. Dynamiittia!! EURODANCEA!!

lauantai 28. toukokuuta 2011

Gil Scott-Heron R.I.P. // GY!BE takaisin studioon


1.4.1949 - 27.5.2011

Aikamme yksi suurimmista yhteiskuntakriitikoista on poistunut ajasta ikuisuuteen. Gil Scott-Heron kuoli iltapäivällä New Yorkissa sairaalassa. Shokeeraavaa, sillä Scott-Heron oli kuollessaan vain 62-vuotta ja juuri päässyt takaisin mukaan musiikin tekemiseen. Jokainen musiikkimaailmaa seurannut varmasti kohtasi viime vuonna I'm New Here levytyksen ja tänä vuonna Jamie xx:n kanssa yhteistyössä tehdyn We're New Here remix-levyn. Scott-Heron kärsi elämänsä aika kokaiiniaddiktiosta ja istui vankilassa kolme vuotta sen hallussapidosta. Elämä muutenkaan ei ole ollut kaikista helpointa tällä miehellä, mistä suuri kunnioitus. Hip-hopin esi-isä, jazz- ja soulnero. Runoutta ja musiikkia yhdistänyt ikoni on poissa, levätköön rauhassa.



Sitten kepeämpiin uutisiin, post-rockin jumalat, Godspeed You! Black Emperor on aikeissa palata takaisin studioon  levyttämään uutta musiikkia. Tällä hetkellä GY!BE on mittavalla kiertueelle vuosikymmenen hiljaisuuden jälkeen ja osuihan se kiertue Suomeenkin (mutta valitettavasti en käynyt katsomassa, ja nyt vituttaa). Jos osaat ranskaa, niin tästä linkistä lisätietoa sitä haluaville. Jännityksellä odotamme Lift Your Skinny Fists Like Antennas to Heavenin tai F♯ A♯ ∞ kaltaista mestariteosta!


perjantai 27. toukokuuta 2011

Shine 2009 - Realism


8.0/10.0

Kerrankin Suomessa julkaistaan levy, joka ei kuulosta yhtään suomalaiselta. Shine 2009 on Reginan Mikko Pykärin ja brightboyn Sami Suovan muodostama duo, joka taiteilee balearic beatin, ysäripoppailun ja pastellisävyjen seassa. Blogosfäärissä ilmiöksi noussut duo tuo esille musiikissaan kaikki parhaimmat puolet 90-luvusta: kornit synat, trip-hopahtavat rumpukoneet, laiskan laulutyylin ja tarttuvat sanat. Tällaista tavaraa olemme yleensä tottuneet kuulemaan rakkaasta naapurimaastamme Ruotsista ja erityisesti göteborgilaisen Sincerely Yours - levy-yhtiön tallista. Voittaako Suomen vastine jj:n, The Radio Dept.:n ja The Embassyn?

Realism kuulostaa tajuttoman hyvältä, siitä kaikki varmasti voivat olla yhtä mieltä. Mutta miten onkaan biisien laatu? Paria helmeä lukuunottamatta uskallan väittää, että tuotantoon on tällä erää panostettu biisejä enemmän! Tajuntaa räjäyttäviä pop-biisejä ei liikoja tarjoilla, tunnelman luominen sentään onnistuu pojilta moitteettomasti. Soundimaailma on harkittu ja hiottu täydellisyyksiin asti, kuin kasaan olisi puserrettu ehta pala ysäriä ja päästetty vapaaksi tasaisina annoksina levyn jokaiselle biisille. Mieli väistämättä hakeutuu aurinkorannalle, vain aidot Ray Banit puuttuvat.


Paula Abdul tekee yllätysvierailun levyn toisella biisillä, mikä on Suomen mittakaavassa melko vallankumouksellista. Entinen supertähti(?) tosin tyytyy laulamaan melko tunnistamattomasti So Freen taustoja, eikä Abdul ole edes kovin tunnistettavissa. Toisaalta, Realism on musiikkinsa puolesta juuri sellaista, jota Abdul omina tähtihetkinään levyillään tarjosi. Realism on siis kuin undergroundina syntynyt versio 90-lukujen tyttö- ja poikabändien musiikista suoraviivaisempana ja mentaliteetiltään indiempänä. Kuin Nylon Beat, mutta 2010-luvulla ja LCMDF, mutta ei ihan. Ehtaa poppia tämä on, helposti kuunneltavaa, mutta täysin merkityksetöntä ja unohdettavaa.

Epäilen ettei Shine 2009 perustaminen ollut kovin tiukkapipoista hommaa. Hauskanpitoa tässä on selvästi lähdetty tavoittelemaan ja siinä on kiistatta onnistuttu. Realism on hyvällä omatunnolla hömppä Feel Good - levy, jota tekee mieli luukuttaa aurinkoisena kesäpäivänä, korissa mansikoita ja poreilevaa juomaa. Realism poreilee kielen päällä miellyttävästi, tuttavallisesti tuottamatta pettymyksiä. Siihen on helppo tarttua, heittää komeroon säilymään vuosiksi ja ottaa tarpeen tullen esiin ja huomata kaiken säilyneen ennallaan, juuri niin kuin olit muistanut sen olevan. Realism on kelpo kunnianosoitus 90-luvulle - jokainen edes hetken silloin elänyt osaa arvostaa nostalgiatrippejä.

Ysäri on tehnyt tuloaan musiikkimaailmaan takaisin onnistuneesti pitkin vuotta, mutta vasta Realism tuo kyseisen ilmiön ja kesän tullessaan Suomeen. Odotan mielenkiinnolla, miltä mahtaa Reginan uusi loppukesästä ilmestyvä levy kuulostaa ja onnistuuko Shine 2009 viehättämään samalla tavalla elokuisessa illassa flow-festivaalilla kuin levyllä. Mitä tulee Sincerely Yours - artistit vs. Shine 2009, on ne ruotsalaiset vaan piirun verran taitavempia tekemään balearic beatia kuin me suomalaiset. Hopea ei ole häpeä, voitettiinhan myö sentään maailmanmestaruus - Den glider in!


torstai 26. toukokuuta 2011

Fleet Foxes - Helplessness Blues



=( /10.0

En ole odottanut tätä päivää kovinkaan innokaasti. Pistin kalenteriini ylös, että tänään pakotan itseni kirjoittamaan arvostelua Helplessness Bluesista. Olen auttamattoman hukassa tämän levyn kanssa, sillä en ole löytänyt järin paljoa innostumisen aihetta. Olo on kuin modernistisessa taidenäyttelyssä, jossa jengi diggaa kympillä tiettyä taulua, mutta itse näet pelkän mustan pisteen valkoisella taustalla. Todennäköisempää on, että muut näkevät jotain muuta. Nyt, minä näen pelkkää sekasortoa ja päämäärätöntä kikkailua ja näpertelyä.

Istuin kirjastossa kertaillen ruotsia ja alkajaisiksi lukasin Sue:n kuukausittaisia arvosteluja bongaten Helplessness Bluesista kirjoitetun ylistyksen. Olisin halunnut keksiä samanlaisia, toisiaan kauniimpia runomaisia lauseita kuvaillakseni Helplessness Bluesin ääretöntä kauneutta, ajatonta harmoniaa ja kaikkea muuta, mutta... mutta loppujen lopuksi en ole viimeaikoina joutunut kokemaan suurempaa musiikillista pettymystä. Yritin jopa viivytellyä arvostelun tekemistä levyn sisäistämisen toivossa. Kolmen viikon yhtäjaksoisen kuuntelun jälkeen joudun myöntämään kuuluvani enemmän NME:n, Tiny Mix Tapesin ja NOW Magazinen toimittajiin kuin Bitchforkin tai Rumban ylistäjiin. Miten tässä kävi näin?


Loppujen lopuksi Helplessness Blues on kaikkea sitä, mihin halusin bändin huimapäisesti heittäytyvän. Lauluharmoniat ovat monipuolisempia, biisit moniulotteisempia, sanoitukset puhuttelevampia, yleistunnelma haikeampi ja koskettavampi ja ai että olen tylsistynyt. En mahda mitään, mutta en ole kertaakaan jaksanut kuunnella levyä loppuun asti tylsistymättä. Siis mitä? Kyllä! Yleensä tylsistyminen iskee jo Sim Sala Bimin kohdilla ja jatkuu tasaisen varmana haukotuksena loppuun asti - en ole silti hennonnut käyttää tätä nukahtamislääkkeenä! Debyytin äärellä olen viettänyt monet hetket henkeäni pidätellen ja uskonkin debyytin tehneen temput odotusten suhteen. Odotin liikoja, aivan liikaa. Totta puhuakseni, en muista levyä, jolta Massive Attackin Heligolandin lisäksi olisin odottanut enemmän.


Helplessness Blues ei missään nimessä ole huono levy, kaukana totuudesta! Satuin vain olettamaan Fleet Foxesien nousevat The Seattle Bandin asemaan, mutta ilo taisi olla liian aikainen. Ystäväni osuvasti sanoi, että pahimpia ovat ne levyt, jotka eivät ole huonoja, mutta eivät onnistu edes ärsyttämään. Montezuma ja Battery Kinzie herättelevät pieniä riemunkiljahduksia, mutta loput ajasta toivon kajareista kajahtavan Oliver Jameksen tai Ragged Woodin kaltaista veret seisauttavaa musiikkiteosta. Suuren osan ajasta Helplessness Blues vie kuulijaa jonnekin, mutta ei koskaan perille asti. Joskus matka on määränpäätä tärkeämpi, mutta jos maisemista ei kovinkaan nauti ja kanssamatkustajat nukkuvat, ei se kovin muistettava matka ole.


Objektiivisesti tarkasteluna Helplessness Blues tarjoaa paljon kuuntelijalle, jolla on korvaa yksityiskohdille. Laaja soitinperhe tuo folk-musiikkiin paljon mielenkiintoisia sävyjä tehden äänimaailmasta orgaanisen ja harmonisen. Jos etsii kaunista ja perinteille uskollista bändi-levyä, voi Helplessness Blues olla oiva valinta kesän ykköslevyä etsiessä. Levyllä kuulee jokaisen jäsenen paatoksellisen paneutumisen musiikin esittämiseen, mutta vetovastuu asettuu helposti laulaja-kitaristi Robin Pecknoldin harteille. Eikä siinä mitään. Miehen ääni ja biisinkirjoitustaito on ehdottomasti tämän hetken kirkkainta kärkeä ja Pecknold varmasti tulee olemaan esikuva monelle aloittelevalle artistille. Biisinkirjoitustaito on ehkä hanskassa, mutta tällä kertaa sovitukset vain tökkivät... kokonaisuus on huolittelematon, rönsyilevä ja aivan liian ADHD. Tarvitsisin karttaa ja kompassia pysyäkseni matkassa mukana.


Jättäydyn karavaanista tällä kertaa, mutta voin ilomielin johdattaa ihmisiä heidän jäljilleen. Voin itse muistella vanhoja menneitä aikoja, ja ehkä sitten syksyn saapuessa maistella Helplessness Bluesin synkempiä sävyjä, sadepäiviä odotellessa. Mietityttää vain, mahtaako kavereistani tuntua tältä kun tuputan heille geneerisen tylsää indie-musiikkiani?

keskiviikko 25. toukokuuta 2011

Thurston Moore - Demolished Thoughts

Käykää ehdottomasti tutustumassa tähän levyyn! Jos käytettävissänne on spotify, tuhlatkaa heti kaikki käytettävissä olevat kuuntelut Thurston Mooren uusimpaan soololevytykseen. Sonic Youthin ykkösmiehen akustinen levy on yllättävänkin kaunis ja herkkä. Sonic Youthin kuuntelijoille tuttu räväkkä ikinuori Moore on löytänyt Beckin avustuksella uusia puolia itsestään ja Demolished Thoughts tarjoaa varmasti mielekkäitä yllätyksiä jokaiselle kuuntelijalle. Itse olen aivan hurmioitunut akustisen kitaran, jousien ja rumpujen saumattomasta yhteistyöstä. Demolished Thoughts on rauhallinen ja harmoninen, välillä mahtipontinen, mutta ei missään nimessä tylsä - Circulation biisi voi olla sangen uhkaava . Kunpa vain Fleet Foxesien uusin olisi voinut kuulostaa yhtä kauniilta.






Josta tulikin mieleen, että yritän nyt tällä viikolla saada arvosteltua Helplessness Bluesin ja mahdollisesti The Antlersien Burst Apartin, mutta vain jos aikaa riittää koeviikon jäljiltä. Lähiaikoina yritän myös kirjoittaa jotain Planningtorockin uudesta ja sangen mielenkiintoisesta W levykäisestä. Niitä odotellessa! ;)

tiistai 24. toukokuuta 2011

Vinyyliä, perkele?

Harkitsin pitkään vinyylisoittimen hankkimista. Onhan meillä jo vinyylisoitin, mutta sellaista modernimpaa, josta sitten kuunnella parhainta mahdollista musiikkia mustilta vinyylikiekoilta. Jos rehellisiä ollaan... pidän ajatuksesta enemmän kuin sen toteuttamisesta. Kukapa ei haluaisi kuunnella musiikkia parhaalla mahdollisella laadulla. Todellisuutta vain on se, että opiskelijoilla ei yleisesti ole kovinkan paljon rahaa tuhlata, sijoittaa, ylellisyyteen. Mielummin ostan halvalla play.comista levyjä ja yritän säästää matkustelua varten!

 
Tähän tarkoitukseen voisin vinyylini käyttää!



Vuosien varrella olen hankkinut monta sataa cd-levyä, arviolta sata piraattia (kiitos sisko kun jaksoit tuoda kaikkea mahollista Viipurin saastaiselta torilta!) ja kolmesataa aitoa levyä, joidenka kohtalo jäisi mysteeriksi jos siirtyisin keräämään vinyyleitä. Haluan pitää asiat yksinkertaisina, en halua huoneeseeni sataa vinyyliä enkä sataa cd-tä. Se on jompi kumpi.



Vaikka vinyyleiden pehmeä ääni on ylivoimainen cd-levyjen ja digitaalisen musiikin rinnalla, kompaktien levykkeiden tunnearvo on mittaamaton. Jokaisella ääniformaatilla on omat etunsa, oma historiansa ja oma käyttäjäkuntansa. En kuulu pelkästään digitaalisen musiikin ostajiin eikä edes spotify onnistunut ohjaamaan sivuteille, koska haluan silmäillä kansilehtisiä, kaunistuttaa hyllyjäni ja ihan kuunnella levysoittimesta kotona tai autossa (jos sellaisen omistaisin). Olisin pelle, jos väittäisin saavani nostalgiaväreitä vinyyleistä, eivät ne minun lapsuuteeni kuuluneet. Minusta ei vain tunnu luontevalta enää lähteä mukaan vinyylitouhuun, vaikka se tekeekin huimaa paluuta. Pitäkööt indie-uskottavuutensa, hipsterit. Nauttikoot musiikista ihmiset haluamallaan tavalla, antaa kaikkien kukkien kukkia.



Sukupolvellani oli c-kasetit (varsin viehättäviä edelleen!) ja cd-levyt, minun tehtäväni on tulevaisuudessa jatkaa taistelua niiden  olemassaolosta. Vähäisistä rahoistani, teatteripalkoista, kesätöistä ja lahjana; olen pistänyt suuren osan cd-levyihin. Olen ylpeä kokoelmastani, joka laajenee hankinta hankinnalta. En pyri hankkimaan maailman suurinta kokoelmaa. Pyrin hankkimaan itseni näköisen levyhyllyn, joka kuvastaa minua ihmisenä ja kertoo muille ihmisille millainen olen - cd-hyllykkö on muistojeni majapaikka, tulevaisuuden portti nuoruuteeni. Musiikkia, jolle lapseni nauravat räkäisesti.

sunnuntai 22. toukokuuta 2011

Lady Gaga - Born This Way


9.2/10.0

Olin valmistautunut lyttäämään Lady Gagan uusimman levyn lukemin 6-1 sillä hetkellä kun levyn virallinen kansi julkaistiin. Purskahdin nauruun nähdessäni halvan paint-viritelmän Gagasta moottoripyöräksi muotoiltuna, transformers anyone? Onneksi sentään special editionin kansi on puhallettavasta Barbara - lookistaan huolimatta parempi kuvaamaan levyn sisältöä: Seksiä, vaaraa ja ennakkoluulotonta tanssimusiikkia. The Fame oli parista hitistään huolimatta pannukakku, The Fame Monster jo kunnioitusta herättävä minialbumi, kun taas Born This Way onnistuu ylittämään kaikki odotukseni.



Keneltäkään ei varmasti jäänyt kuulematta Born This Waylta sinkkuina irroitetut Born This Way ja Judas, jotka edustavatkin hyvin sitä mitä Born This Way albumina on. Vähän hassuja ja tyhmiäkin sanoituksia uskonnollisilla viittauksilla ja itsetunnon kohotuksilla naitettuna tanssilattiat räjäyttäviin, elämää suurempiin kertosäkeisiin ja huippuluokan tuotantoon. En ole jaksanut paljoa lyriikoihin puuttua, koska ne joka tapauksessa tanssimusiikista puhuttaessa ole mitään kovinkaan järkeviä ja olennaisia: Tärkeintä on, että kertosäkeet ovat helposti muistettavissa, sanat kuulostavat hyvältä ja niitä kelpaa laulaa ympäri maailmaa englannin tasosta riippumatta. Mutta mitä tulee taas itse biiseihin ja taustoihin, voi herran pieksut miten hyvältä kaikki kuulostaakaan. En muista milloin olisi viimeeksi tullut vastaan levyllinen KAUPALLISTA tanssimusiikkia, jonka lähes jokainen biisi saa jalat löysiksi ja mielen keskieurooppalaisen yökerhon lattialle. Born This Way on herkullinen yhdistelmä electroa, tanssipoppia, euroviisuja, jopa industrialia ja sitä niin suosittua dubstepiakin on kuultavissa matalien bassojen pauhatessa syvyyksissä!



Ja mikä parasta, sinkut eivät edes edusta levyn parhaimmistoa. Yliseksuaalinen Government Hooker yllättää suoraviivaisuudellaan ja avoimuudellaan, Scheiße puolestaan on ilmat pihalle iskevää feminististä julistusta kuorrutettuna (muka)saksankielisellä koukulla ja iskevällä biitillä ja lopussa koko komeuden kruunaa The Edge of Glory, jonka voisi helposti rankata Lady Gagan parhaimmaksi biisiksi ikinä. The Edge of Glory on itse biisinä huikea ja levyn lopettavana biisinä täysosuma: Born This Way on päällisin puolin synkkyyteen vaipuva, mutta The Edge of Glory luo valoa pimeään toiveikkuudellaan ja vuoden upeimmalla c-osa + kertosäe - yhdistelmällä. Siinä vaiheessa on ehtinyt unohtaa kuunnelleensa samaa levyä yli 60 minuuttia. Edes ensimmäisillä kuuntelukerroilla hämmennystä herättäneet biisit Americano ja Yoü and I eivät onnistu pilaamaan hyvin soljuvaa kokonaisuutta. Americano itseasiassa alkaa kuulostamaan pelottavan onnistuneelta kokeilulta. Yoü and I:sta oltaisiin ehkä voitu luopua...



Erityisen positiivisesti olen yllättynyt Born This Wayn toimivuudesta kokonaisuutena. Vaikka levy on tehty tanssilattioille, soveltuu se kotikuunteluunkin täydellisesti. The Famea ja The Fame Monsteria vaivasi tietynlainen hajanaisuus ja epäjärjestys, mikä on korjattu kiitettävästi uusimmalle. Tuotannollisesti jokaisella biisillä ollaan lähempänä toisiaan, mikä on ehdottomasti positiivinen asia. Jotkut saattavat valittaa, että nyt biisit kuulostavat samoilta, mutta omasta mielestäni se edustaa vain artistin vision kristallisoitumista. Siitä Lady Gaga saa kiittää ensiluokkaisia tuottajiaan, joiden yhteistyössä Born This Wayn biisit on puettu uljaisiin ja toivottavasti aikaa kestäviin pukuihin. Läsnä on vahvasti 80-luvun popmusiikin vaikutteet ja vertaukset Madonnaan eivät ole tuulesta temmattuja. Mutta loppujen lopuksi itse Lady Gaga tekee Born This Waysta erityislaatuisen. Ilman Gagan villiä persoonaa Born This Way voisi vaipua keskinkertaisuuksien joukkoon.


Born This Wayn heikkous on sen äärimmäisen pinnallinen maailma. Ja Lady Gagan pinnalliset ja elitistiset fanaattisimmat fanit - he ovat pahempaa kuin Metallican ja Radioheadin kuuntelijat yhdistettynä. En pidä siitä, ettei tanssimusiikissa voida käsitellä vakaviakin aiheita. Silloin kun Gaga yrittää heittää jotain seksuaalisesta tasa-arvosta tai ihmisoikeuksista uhkaa homma mennä turhankin koomiseksi ja laskelmoiduksi julistamiseksi. Sitä paitsi Lady Gagan puheet ja tekemiset aiheuttavat ristiriidan: Hän puhuu halveksittujen ja rumien ihmisten puolesta, mutta musiikkivideoilla esiintyy vain äärinmäisen laihoja ja kauneusihanteet täyttäviä ihmisiä - epäilyttävää? On minulla myös huomautettavaa biisien rakenteesta! Biisien säkeistöt ovat äärinmäisen iskeviä ja nautittavia, mutta jostain syystä aina kertosäkeen koittaessa euroviisut iskevät mukaan. Kertosäkeitä olisi varmasti voinut vaihtaa biisien välillä ja lopputuloksessa ei olisi mitään eroa. Noh, joka tapauksessa kertosäkeet ovat kyllä tarttuvia, mutta lähes jokaisessa biisissä itse säkeistö tarjoaa biisin parhaimmat/olennaisimmat palat. Ja jos nyt valittamisen makuun päästiin, niin levy on pienesti ylipitkä, mutta ei haittaa sillä lopussa kuuntelu palkitaan!


Mutta en tullut arvostelemaan Lady Gagaa ihmisenä tai artistina, vaan yksinomaan Born This Way:ta tanssilevynä, joka se on isolla T:llä. Enkä edes häpeä pitäväni tästä! Born This Way on vuoden kovin tanssilevy, jonka hienoutta varjostaa viimevuotinen Body Talk trilogia à la Robyn. Viime vuonna arvailin, ettei Lady Gaga koskaan tulisi saavuttamaan samanlaista tasoa kuin Robyn, mutta olen positiivisesti yllättynyt ettei 2010-luvun tanssimusiikin kuningattaren titteliä ole sittenkään vielä ratkaistu.

Marry The Night ****½
Born This Way *****
Government Hooker *****
Judas *****
Americano ****½
Hair ****½
Scheiße *****
Bloody mary ****
Bad Kids ****½
Higway Unicorn (Road to Love) ****½
Heavy Metal Lover ****½
Electric Chapel ****½
Yoü and I ***
The Edge of Glory *****


keskiviikko 18. toukokuuta 2011

Gang Gang Dance - Eye Contact



9.0/10.0

New Yorkin avant-garde - piireistä ponnistava kollektiivi Gang Gang Dance teki aikamoisen jytkyn. Parin vuoden takainen Saint Dymphna esitteli kollektiivin soundiin uusia tuulia, mutta vasta Eye Contact onnistuu löytämään tasapainon psykedelian, konerytmien ja avantgarden välillä. Gang Gang Dance on valmis nousemaan pois Animal Collectiven varjoista.


Eye Contact alkaa verkkaisesti mammuttimaisella Glass Jar - viisulla, joka 11 minuutin kestonsa aikana heittää pöytään jos jonkinlaista ääntä: Kevyttä ja lämmittävää psykedeliaa, rauhoittavaa äänimaailmaa joka pikkuhiljaa voimistuen ja voimistuen vie jalat alta vauhtiin päästessään. Glass Jar on kuin Eye Contact pienoiskoossa - trooppinen sademetsä täynnä sateenkaarenvärisiä lintuja ja leikitteleviä apinoita, valloittavaa! Hienon aloituksen jälkeen vauhti hidastuu pieneksi hetkeksi kun post-rock vaihde potkaistaan päälle. Nyt on sanottava ettei kyseessä ole Sigur Rós/GY!BE tyylistä hidasta ja vankasti vyöryvää äänimassaa, vaan varsin elektronista ja instrumentaalista tyylien sekamelkaa, jolle on vaikea löytää tarkkaa genremääritelmää. Jotain maailmanmusiikin, bollywoodin, Lähi-Idän ja länsimaisen popmusiikin väliltä.




MindKilla kuitenkin muuttaa kaiken... sillä rehellisesti sanottuna en ole kuullut mitään näin menevää sitten Daft Punkin Alive 2007 - livelevykäisen. Niin hyvästä tanssimusiikista on kyse!! Jalka alkaa pakostikin vipattamaan kun biisi lähtee soimaan.  MindKilla totisesti sulatti aivoni äänimaailmallaansa. Biisi on niin täynnä hienoja yksityiskohtia ja helvetin hyvän kuuloista ääntä, että en osaa löytää mitään moitittavaa, täydellistä. Siis aivan täydellistä!! Olen varma, että jossain toisella puolella maailmaa tähänkin aikaan on menossa ravet tällaisen musiikin tahdissa. Viekää minut sinne. Nyt. Heti.


Loppu levy meneekin toipuessa tästä ennenaikaisesta iloisesta kuolemasta. Levyn jälkimmäinen puolisko ei ole missään nimessä paskaa, mutta jos MindKilla isketään levyn puoleenväliin niin eihän sitä voi olla rikkomatta replay nappulaa!? Lopun ∞ ∞ ja ∞ ∞ ∞ väliraidat antavat hienoja hengähdystaukoja, sillä niitä tarvitaan. Eye Contact on hengästyttävää musiikkia. Onneksi loppuun siunataan vielä Thru and Thru kaltainen matka muinaiseen Egyptiin faaraoineen ja kleopatroineen, viettelä ja mahtipontinen loppuhuipennus.


En muista millon viimeeksi olisin ollut aidosti näin innostunut jostain levystä. Eye Contactin suurin vahvuus on siinä, että se koukuttaa ja iskee heti ensimmäisellä kuuntelulla. Vaikka tällaiset tarinat yleensä johtavat ennenaikaiseen itkuun, voin vakuuttaa että Eye Contact vain paranee kuuntelu kuuntelulta. Biisit ovat täynnä mielettömiä yksityiskohtia ja kokonaisuus soljuu yhteen vaivattomasti. Levy kuullostaa yhdeltä jamisessiolta, jonne kuuntelija on kutsuttu todistamaan taian syntymistä. En pysty kuvittelemaan kuinka suurta musiikin juhlaa Gang Gang Dancen livekeikat voivat tällä materiaalilla olla.


Monipuolisuus ei kuitenkaan latista kokonaisuutta millään tavalla. Levyn elinvoimana kulkee ennakkoluuloton asenne kaikenlaista musiikkia kohtaan, mikä yhdistää toisillensa vieraita elementtejä uskomattomalla tavalla. Heikkohermoisimmat olisivat saaneet käsissään aikaan vain koomista näpertelyä. Levy kuljettaa kuuntelijaa maisemasta ja tunteesta toiseen. On harvinaista herkkua nauttia näinkin yhtenäisestä teoksesta. Eye Contact on teos, se on koettava. En oikeastaan keksi mitään muuta valitettavaa kuin se, että laulaja vetää liian överiksi  yhdellä biisillä. Eikä se ole paljoa se.




Kaikille rytmikkään, psykedeelisen ja hyvän musiikin ystäville. Gang Gang Dancen yhdistelmä Saharan autiomaata, Amazonin sademetsää, Hong Kongin yökerhoja ja New Yorkin taidepiirejä voi hyvinkin olla parasta elektronista musiikkia tänä vuonna.

tiistai 17. toukokuuta 2011

Mélanie Laurent - En t'attendant



7.5/10.0

Laulavat näyttelijät ovat ehkä koomisinta mitä musiikkimaailma on kokenut. Joten aina herää suuri kysymys kuinka rahanhimoisia voivat ihmiset olla yrittäessään rahastaa katselijoita/kuuntelijoita/faneja hikisellä yrityksellä, parhaimmassa tapauksessa, laulaa covereita. Onneksi tiedän muutamia ihmisiä, jotka ovat onnistuneet taiteellisesti olematta koomisia. Björk, Charlotte Gainsbourg ja Jane Birkin to name a few. Tarantinon mestarityöksi nousseen Inglorious Basterdsin traaginen Shosanna Dreyfus (joka oli omasta mielestäni koko elokuvan koskettavin, vakuuttavin, paras hahmo kiitos näyttelijätyön), ranskalainen Mélanie Laurent, laulaa itsensä kertaheitolla näyttelijä-laulajien taivaalle.




Mélanie Laurentille kuuluu suuri kiitos ensiluokkaisen ranskankielisen levyn tekemisestä (ainakin osittain). Viime aikoina sellaisen löytäminen on ollut vanhan sanonnan mukaan kiven alla, mutta ei enään sillä En T'attendant lyö laudalta monen ranskalaissiskon sunnuntai-levyt tuosta vain! Pitkään ranskan Björk,  Émilie Simon, oli minulle ainoa oikea chanteuse, mutta Laurentin sympaattinen ja intiimi tulkinta nostattaa kylmiä väreitä ennenkuulemattomalla tavalla. En väitä Laurentin äänen olevan täydellinen saatika erinomainen, mutta jotain todella lumoavaa ja eroottisestikin latautunutta tunnelmointia voi olla aistittavissa ilmassa. Siihen lisättynä ranskan kieli ja tuloksena on parasta ranskalaista poppia tällä vuosikymmenellä.



Le temps prend du bon temps
Et je m'en ennuis avec le mien
Je m'invente des jeux qui ne valent rien
Je fais peu mais je fais bien
En t'attendant
En t'attendant





En t'attendant on erittäin ranskalaisen kuuloinen levy. Sen jokaisesta hetkestä huokuu punaviini ja aamuyöstä ikkunasta poltettu tupakka, tunnelma jonka kaltaista ei voi tallentua betoniparvekkeisen tuulipukukansan maassa. Pääosilta akustisen kitaran, jousien ja kepeiden rummutusten varaan rakentuva levy saa omanlaisen mausteen Laurentin puhelaulta, joka yllättää paikoin tunnepitoisuudellaan. Homma tuoksuu homejuustoilta ja patongilta ettei edes Damien Ricen läsnäolo tilannetta muuta. Vaikka Laurent antaa kaikki kiitokset Ricelle biisien kirjoittamista myöten, en ole Ricen musiikissa koskaan kuullutkaan yhtä vaikuttavaa tunnelmointia, johtuu varmaan Damienin rasittavast määkimisestä - Laurent vain lumoaa. Charlotte Gainsbourg + Beck kaltaisesta yhteistyöstä ei ole missään nimessä kyse.


Mutta onko En t'attendant sitten laskelmoitu tuote? Ranskalaista musiikkia ranskalaiselta näyttelijältä, mihin taatusti joka ikinen fani hairahtaa? Jos näin on, niin minua on huiputettu ja pahemman kerran. Levyltä paistaa rakkaus musiikkia kohtaan ja nimibiisin musiikkivideon lattialta bongasin The xx:n ja Histoire De Melody Nelson vinyylit, joten ihan tyhmästä eukosta ei voi olla kyse ! :) The xx vaikutteita levyllä ei kuulla, mutta Serge Gainsbourgin kädenjälki kuuluu väkisin puolessa ranskalaisessa musiikissa mitä nykyään tehdään. Odotin kuulevani Je t'aime... moi non plusin coverina, mutta onneksi ei nyt sentään. En t'attendant on omanlaisensa kunnioitus ranskalaista perinnettä kohtaan ja harvinaisen onnistunut sellainen.




Mélanie Laurent nousi hetkessä ranskalaisen elokuva- ja musiikkitaiteen uudeksi toivoksi. Myös käsikirjoittajana ja ohjaajana toimiva Laurent on todistunut olevansa lahjakas nuori nainen, jolta voi odottaa tulevaisuudessa paljon. Laurent ei ehkä ole laulaja, mutta eiväthän koskaan täydelliset laulajat kaikista mielenkiintoisimpia ole! En t'attendant on rehellisen kaunis ja onnellinen pop levy, tiedän sen - c'est vrai, je connais.



maanantai 16. toukokuuta 2011

Jamie Woon - Mirrorwriting

 
8.4/10.0

Jamie Woon on kuin musiikillisesti seksikkäämpi, maanläheisempi ja menevämpi versio James Blakesta, vaikka olemmekin ajautuneet ristiriitaan herrojen charmikkuudesta kaveripiirissäni. Tosiasia on se,että kaksintaistelulta ei voi välttyä: musiikissa flirttailaan dubstepin, future garagen ja soulin/r&b:n kanssa, hiljaisuus ja minimalistisuus kuuluvat asiaan ja molempien levyjen tunnistettavin elementti on laulajan taipuisa ja monipuolinen ääni.. Raaka-aineista sattui vain rakentumaan täysin vastakohtaiset levyt, josta suurin kiitos kuuluu varmasti Will Bevanille eli itse tummien soundien jumala Burialille.






Mirrorwriting kuulostaa harkitulta ja hiotulta levyltä, jonka rauhoittava ja öinen tunnelma lumoaa kerta toisensa jälkeen. Burialin tuotannollinen jälki kuuluu levyn biiteissä siitäkin huolimatta, että vain levyn kolme ensimmäistä biisiä on listattu hänen nimiinsä. Jamie Woon on varmasti hyötynyt jokaisesta yhdessä työskennellystä hetkestä ja ottanut vaikutteita levynsä muillekin biiseille. Taisin kuukausi sitten kavereilleni julistaa Mirrorwritingin olevan parasta post-dubstepia Burialin Untruen jälkeen, enkä voi täysin syödä sanojani vieläkään. Voin taata, että alkuinnostuksenkin jälkeen Mirrorwriting paljastaa itsestään jos jonkinmoista yksityiskohtaa ja taka-alalle miksattuja nakutuksia ja biitin osasia on mukava bongata jos aika käy tylsäksi.




Mirrorwritingia vaivaa kuitenkin yksi ongelma - se ei tiedä oikein mitä se haluaa. Night Airin klubipoljentoa, Lady Luckin modernia r&b:tä, Waterfrontin BackstreetBoysmaista tunnelmointia ja Spiritsin trip-hop-nostalgista äänimaisemaa. On toki hienoa, että Jamie Woon todistaa pystyvänsä vaikka mihin, mutta yhtenäisempi levy tyylillisesti olisi varmasti palvonut kokonaisuutta paremmin. Toisaalta radiomusiikkiin tottuneilla Mirrorwriting saattaa kuulostaa tylsyyksiin asti matkanneelta levyltä, jonka jokainen biisi muistuttaa toistaan. Että subjektiivista se. Kokeile itse!


Mutta ei anneta pikkuseikkojen haitata! Mirrorwriting on innostava levy, jonka luokse palaa vääjäämättä. Hyviä biisejä riittää vaikka millä mitalla ja runsaat yksityiskohdat elävöittävät biisejä tehden jokaisesta hetkestä yksilöllisen. Jos Burialin Untrue oli levy, jota kuunneltiin yksin kaupungilla kulkiessa, voidaan Mirrorwriting nauttia runsaassa kaveriporukassa ennen juhlimaan lähtemistä ja aamuyöstä kotiin tultuaan.


Jos minun pitäisi valita kumman ottaisin, Jamie Woonin vai James Blaken, en osaisi päättää. Molemmat onnistuvat erinomaisesti omalla polullaan. Ratkaisu dilemmaan käydään hakemassa Flow-festarin sunnuntai-illasta kun lavalle nousevat James Blake ja Jamie Woon - kunhan vain eivät esiintyisi samaan aikaan.

+ sain sydänkohtauksen kun kaksi viikkoa sitten postilaatikkoon tupsahti Mirrorwriting nimikirjoituksella.. nyt se on kunniapaikalla hyllyssä :)

sunnuntai 15. toukokuuta 2011

Glasvegas - Euphoric///Heartbreak\\\

Ensimmäiseksi suuret pahoittelut kolmen viikon tauosta! Olin todella kiireinen tanssiopiston kevätnäytösten kanssa ja heti kevätnäytösten jälkeen pinot tekemättömiä koulutöitä odottivat... ja tulin vielä kipeäksi - feels good man. Mutta nyt korvaan sen kaiken ja pyrin tässä viikon sisällä suoltamaan jopa kuusi levyarvostelua! Eliggäs aloitetaan.



6.3/10.0

Ensimmäisenä vuoroon astuu Glasvegasin elämää suurempaa rock-musiikkia tarjoileva Euphoric ///Heartbreak\\\ (on muuten hassun hauska nimi, oikein pistää vihaksi tuollaisten kirjoittaminen). Yhtyeen nimettömän debyytin äänimaailmasta on siirrytty entistä mahtipontisempaan stadionrockin suuntaan, mikä on varmasti kultasormi tuottaja Floodin ansiota/syytä. En oikein ole varma pukeeko ylikuorrutettu tuotanto biisejä, vai syökö tuotanto biisien vahvuuksia - taitaa olla että tuotanto peittää biisien omia kauneusvirheitä, sillä biisit eivät missään nimessä ole debyytin veroisia. It's My Cheating Heart That Makes Me Cry:n kaltaisia kylmiä väreitä synnyttäviä tähtihetkiä ei ole levylle siunaantunut yhtäkään, mutta lähimpänä käydään oudon ahdistavan ja suoraviivaisen Shine Like Starsin post-punk tykityksen kohdalla.





Pilkotaanpas levyä osiin: biisit, soundi, tuotanto ja laulaja/kitaristi James Allanin seksikäs skottiaksentti. Biisit ovat valitettavan keskikastia, tuttuja ja turvallisia indie rockin ja stadion rockin välimaastossa viihtyviä haikean surullisia "ruikutuksia". Nyt jos koskaan kosiskellaan kuuntelijan kyynelkanavien osallistumista! Tuotannosta johtuen Glasvegas kuulostaa yksityiskohtaisemmalta ja nyansoidummalta, paremmalta kuin koskaan ennen. Mukaan on saatettu kaikkea pientä kivaa ja levyn yksityiskohdat aukenevat parhaiten kuulokekuuntelussa - mutta kuka nyt haluaisi näin mahtipontista musiikkia kuunnella kuulokkeilla?



Glasvegasin musiikki on tarkoitettu kuunneltavaksi mahdollismman suuressa väkijoukossa, mahdollisimman kovalla ja vailla tietoisuutta paikasta ja ajasta. Täydellistä festarimusiikkia. Mutta valitettavasti James Allanin ääni on ainut asia, joka erottaa Glasvegasin tusinasta muita paatoksellisia indierockareita. Aksentista ei ehkä aina saa selvää, mutta huomio ei voi olla kiinnittymättä Allanin sympaattiseen ulosantiin.

Joudun myöntämään, että ensireaktioni Euphoric///Heartbreak\\\ levyyn oli valtaisa ihastuminen. Olin ymmälläni kaikesta negatiivisesta palautteesta, jota levy oli saanut osakseen. Pikku hiljaa levy kuitenkin alkoi puuduttaa jatkuvalla mahtipontisuudella. Kaikki mikä menee ylös tulee myös alas, ja mitä korkeammalta aloitetaan sitä suurempi pudotus tulee olemaan. Valitettavasti juuri kun levy on saavuttanut avaruuden Euphoria, Take My Hand biisillä, putoaa Glasvegas takaisin maan ilmakehään tuhoutuen kuumuudessa. Seitsemän minuuttia kestävä Lots Sometimes junnaa paikoillaan ja levyn lopettava Change on jo kreikkalainen tragedia ensimmäisen vuoden harrastelijateatterin komediaryhmän esittämänä. Levy olisi saanut ansaitsemansa lopetuksen I Feel Wrong (Homosexuality pt. 1) kohdalla. Homojen asemasta huolestunut laulaja käsittelee seksuaalisuutta harvinaisen positiivisella tavalla, tässähän alkaa epäillä laulajan tarkoitusperiä...



Loppujen lopuksi Euphoric///Heartbreak\\\ on itsensä alle musertunut yritys käsitellä euforiaa ja sydänsuruja, mutta täydellisestä pannukakusta ei voida puhua. Levyllä on paljon hienoja hetkiä, joista voisi nauttia vaikka festarikeikalla tai kavereiden kanssa automatkalla. Tällaisia biisejä voisi kuulla myös elokuvien loppukohtausten eeppisenä soundtrackina, hölmön suloista ja hattaraista.

Ei kyynikoille.