perjantai 16. joulukuuta 2011

Vuoden 2011 parhaimmat levyt: Top 10




Nyt on koittanut hetki, jota olemme kaikki odottaneet koko vuoden. Harmiksi Pitchfork ehti julkaista oman listansa ennen tätä, mutta ei anneta sen haitata; bitchfork kerrankin painotti eri levyjä kuin minä, vaikka samoja ajatuslinjoja on havaittavissa. Kuten sanottua vuosi 2011 oli musiikillisesti aivan mahtava, tosi kovien ja vielä kovempien levyjen määrä ei ole laskettavissa kahden käden sormilla. Olisin halunnut listata top4:ssa olevat levyt kaikki ykkösiksi, koska jokainen levyistä on omalla tavallaan vuoden paras levy. Yksi levy ei voi edustaa kaikkea, mutta yhdessä nuo neljä levyä edustavat vuotta 2011 mielestäni parhaiten. Pahoittelen vielä, mutta jokaisesta levystä on tulossa melkoiset romaanit: lukekaa harkiten.


10. Pains of Being Pure at Heart - Belong
Genre: indie pop, noise pop, shoegaze
Kohokoh.: Belong, Heart In Your Heartbreak, Strange, Heaven's Gonna Happen Now

Oli alusta lähtien selvää, että Pains of Being Pure at Heart oli tehnyt onnistuneen paluun. Pikkusievästä indie rockista huolitellummaksi muuttuminen ei rappeuttanut biisien sisältöä tyhjäksi vaan oikeastaan tarjosi paremmat lähtökohdat yleisön tavoittamiseen. Jos vertailukohtana voidaan käyttää viimekesäistä Flow festivaalin keikkaa, Belongin biisit sytyttivät yleisön aivan eri tavalla vanhoihin verrattaessa (jos ei nyt kuitenkaan Young Adult Frictionia lasketa). Simpukankuoressa paremmat biisit, paremmat sanoitukset ja parempi soundi veivät mukanaan.

Belongin mahtipontinen aloitus, Heart In Your Hearbreakin tarttuva kertosäe, The Bodyn new wave ja Strangen kitaravalli ovat yksiä vuoden muistettavimpia hetkiä, jotka huutavat katkeransuloista nuoruutta. Arvostelussani vertasin Belongia hattaraan ja korvakarkkiin; asiat eivät ole mihinkään muuttuneet. Belong on edelleen ääniaaltojen muodossa leijaileva hattarapilvi, joka yhdistää indie popin sokeriset melodiat ja shoegazingin meluavat särövallit.


9. tUnE-yArDs - W H O K I L L
Genre: experimental, r&b, rock, noise pop, afrobeat, funk, indie pop
Kohokohdat: My Country, Gangsta, Powa, Bizness, You Yes You

Merril Garbusin sooloprojekti tUnE-yArDs:in sijoittaminen tietyn genren sisälle on suoraan sanottuna helvetin vaikeaa. Ja parasta W H O K I L L:ssä on sen aito omaperäisyys, josta ei voi olla hullaantumatta. Nykyään omaperäisyyteen vaaditaan paljon, mikä voi helposti lipsua yliyrittämiseen, mutta Merril Garbus tekee kaiken niin luonnollisesti - aivan kuin se olisi ainut oikea keino. Ja kun soppaan heitetään yksi tämän hetken parhaimmista äänistä, on lopputulos pelottavan hyvällä tasolla.

Kun "outoudesta" on päästy yli, paljastuu W H O K I L L mielettömän monipuoliseksi levyksi, jonka linjakkuus ja energiataso kummastuttavat vieläkin. Runsaat sovitukset ja lo-fin hyödyntäminen tuovat jokaiseen biisiin tietynlaista koukuttavuutta ja äänellisesti/tuotannollisesti tiettyjen asioiden korostaminen pakottaa luukuttamaan biisejä useammankin kerran. W H O K I L L:in biiseihin ei yksinkertaisesti voi olla kyllästymättä. Räjähtelevät perkussiot, syntikat, saksofonit, kitarat, bassot ja vuoristorataa kulkevat melodiat saavat oikean kontekstinsa "musiikin trooppinen sademetsä" -vertauksesta - kaikki genret, soittimet ja elementit symbioosissa keskenään. Enkä ole edes vielä päässyt kehumaan sanoituksellista puolta! W H O K I L L on levy, jota on yhtä helppo rakastaa kuin arvostaa.


8. James Blake - James Blake
Genre: post-dubstep, minimal, soul
Kohokohdat: The Wilhelm Scream, Lindisfarne, Limit to Your Love, Unluck

Enpä muista keskustelua, milloin ei oltaisi väitelty James Blaken musiikkityylistä - tai sen muka-dramaattisesta muutoksesta EP:ihin verrattaessa. Muutoksen merkit olivat kuitenkin nähtävissä jo Klavierwerke EP:n pianoloopeissa. Myönnettäköön debyytin minimalistisuuden ja soulmaisuuden tulleen pienenä yllätyksenä minullekin, mutta jälkeenpäin katsottuna se tuntui luonnolliselta kehitykseltä. Tosin Enough Thunder EP hieman vei kaavaa liian pitkälle, koska juuri dubstepin matalan basson ja singer-songwriter-materiaalin yhdistäminen tuntui kiehtovalta.

James Blake on vähäeleinen albumi, joka osaa hyödyntää hienolla tavalla hiljaisuutta. Pitkitetyt lauseet, hiljaiset hetket, merkityksettömät mantrat ja polyrytmiikka tekevät levystä piinaavan mielenkiintoista kuunneltavaa. Levyllinen täynnä tunteikkaita pianoballadeja saattaisi olla turhan siirappista, mutta Blaken lähestymistapa, äänimanipulaatio, tuo vanhoista ja kuluneista traditioista aivan uutta esille. Blaken mahtava ääni ei tarvitsisi autotunea, mutta tällä kertaa teknologian taakse kätketty ääni on itsessään viesti. Olivat asiat niin tai näin, harva levy puhututti kuuntelijoita yhtä paljon kuin James Blake. Harva levy miellytti minua enemmän tänä vuonna.



7. Lykke Li - Wounded Rhymes
Genre: indie pop/rock/folk
Kohokohdat: Sadness Is a Blessing, Love Out of Lust, I Follow Rivers

Wounded Rhymes on levyjä, jotka varastavat huomion, vaikka sen kuinka pistäisi vain taustalle soimaan. Hänen viettelevä äänensä on hunajaa korville aikakautena, kun jokaiselta naislaulajalta vaaditaan American Idols -diivamaisuutta. Lyken äänessä on soundi, jollaista ei voi paraskaan opettaja opettaa. Ja se ääni yhdistettynä koukuttaviin popbiiseihin on yhtälö, jonka nimeen joka toinen ihminen vannoo polvillaan. Vai eivätkö I Follow Rivers, Get Some, Sadness Is a Blessing ja Love Out of Lust ole vuoden parhaita popbiisejä?

Wounded Rhymes on melankolian ja ristiriitojen manifesti, joka vannoo tuskan nimeen - kauniilla tavalla. Kun melankolia on kauneuden ylintä muotoa, on kuuntelijan vaikea olla liikuttumatta: toisella tanssijalka, toisella kyyneleet poskea pitkin. Sanoituksellisen puolen ihmissuhdeanalyysit eivät saata olla maailmoja mullistavaa psykologiaa, mutta poplyriikaksi täydellistä. Ja se, mitä sanat eivät voi kertoa, puhuu musiikki puolestaan. Avainasemassa olevat kitarat ja pauhaavat rummut loihtivat tunnelmaa ja tukevat ikivihreitä popmelodioita. Harmi vain, että Lykke Li joutui peruumaan esiintymisensä Flow festivaalilla... olisi varmasti ollut vuoden ikimuistoisin popkeikka tällaisella repertuaarilla.



6. Eleanoora Rosenholm - Hyväile minua pimeä tähti
Genre: taiderock
Kohokohdat: Valo kaasumeren hämärässä, Kolo, Pimeä tähti, Hakemus

Vaikka Eleanoora Rosenholm ei paljon levylistoilla juhli, on tämä Fonal Recordsin ylpeys herättänyt jatkuvasti mielenkiintoa vähänkin suomalaista musiikkisia seuraavien piireissä. Vainajan muotokuva oli tolkuttoman kova pelinavaus, Älä kysy kuolleilta he sanoivat oli täyttä tavaraa, mutta Hyväile minua pimeä tähti vei Mika Rätön, Pasi Salmen ja Noora Tommilan yhtyeen musiikillisen ilmaisun toisiin sfääreihin. Aiemmin Rätön omalla tavalla häiritsevät ja häiriintyneet lyriikat toimivat kuriositeettina, mutta kolmas kerta toden sanoi: musiikki ja sanoitukset loivat aivan uudenlaisen maailman.

Aiempaa teatraalisempi ilmaisu luo vahvoja mielikuvia. Tarina herää eloon, biisien välillä voi havaita yhteyksiä, jotka ovat hajanaisin ristipistoin harsittu kasaan - aika ja paikka menettävät merkityksensä. Vaikka sanoitukset tihkuvat verta ja raakuutta, ei sillä mässäillä. Sopivasti överi on sopiva termi tähän. Jo konseptina Hyväile minua pimeä tähti on aivan omaa luokkaansa suomalaisessa musiikkihistoriassa, mutta kaiken lisäksi biisit ovat rakenteiltaan ensiluokkaisia. Valo kaasumeren hämärässä on pophelmi, joka riisti paikan Maailmanlopulta Eleanoora Rosenholmin parhaana biisinä. Hyväile minua pimeä tähti on levy, johon panostaminen kannattaa.




5. Regina - Soita mulle
Genre: indie rock/pop, shoegaze
Kohokohdat: Jos et sä soita, Haluan sinut, Mustavalkeaa, Lepään aalloilla

Viimeistään nyt Regina osoitti olevansa kameleontti vailla vertaansa. En pistäisi yhtään pahakseni, jos omaisin yhtä tarkan vainun musiikin uusista trendeistä kuin mitä Mikko Pykärillä on. Soita mulle:n soundi voisi olla laskelmoidun trendikäs, ellei se sattuisi olemaan parasta Reginaa koskaan. Ei ole toista suomalaista bändiä, jonka historian varrella on julkaistu ensiluokkaista suomalaista elektropoppia, joka asteittain liikkui orgaanisempaan suuntaan. Soita mulle on täyskäännös, joka yhdistää Reginalle tutut ihmissuhdelyriikat nostalgiseen ysärikitararockiin ja shoegazeen. "Kokeilu" ei olisi voinut olla onnistuneempi. Kuulaat melodiat, kitaroiden pehmeä särö ja vähäeleiset rummut ovat uudistuneen Reginan soundin peruselementit. Aiemmasta muistuttaa vain Iisa Pykärin ääni, joka on parantunut levy levyltä.

Soita mulle tuntuu hetkeltä, jolloin bändin todelliset valttikortitt astuvat parhaiten esiin. Vaikka aiemmilla levyillä oli monta täydellisyyteen hapuavaa hetkeä, on Soita mulle pelkkää tähtihetkeä, jolloin kaikki palaset loksahtavat paikalleen. Tuotannolliseen pelleilyyn ja kikkailuun ei tarvitse sortua, kun peruselementit ovat itsessään tarpeeksi hyviä. Uusi lähestymistapa tuo Iisan lyriikoille aiempaa suurempaa vastuuta, mikä sopii täydellisesti musiikin luonteeseen. En tiedä, miten voisin vielä kehua levyä, mutta täydelliseksi poplevyksi sillä on aivan riittävästi titteliin oikeuttavia tekijöitä. Annetaan ajan näyttää, voiko Regina vielä tästä parantaa!



4. Bon Iver - Bon Iver, Bon Iver
Genre: folk, folk rock
Kohokohdat: Perth, Holocene, Calgary, Beth/Rest

Oi, Justin Vernon, kuinka monta kertaa olenkaan tuijottanut kattoa sängystäni ja kuunnellut Bon Iver, Bon Iveriä. Lukemattomia määriä. Miten paljon aikaa olenkaan käyttänyt (turhaan) kansivihkosen lukemiseen saadakseni selvää biisien merkityksistä. Fuck them, en tarvitse niitä! Bon Iver, Bon Iver puhuu paljon jo musiikkinsa ja erityisesti Vernonin äänen puolesta. Monipuolisempi ja dynaamisenmpi Bon Iver, Bon Iver on albumimuodossa julkaistavan musiikin riemuvoitto, joka ennen kaikkea osoittaa kokonaisuuden olevan enemmän kuin osiensa summa. Biiseistä ei edes huomaa, että säännönmukainen rakenne puuttuu lähes kokonaan - levy virtaa kristallin kirkkaana vuoristopurona, joka kasvaa lopulta valtavaksi tunteiden tulvaksi.

Bon Iver, Bon Iver on monella tapaa For Emma, Forever Ago:sta eroava levy. Enää ei vinguta vanhojen rakkauksien perään, nyt vingutaan paikoista. Pelkän kitaran ja rumpujen lisäksi soppaan on heitetty runsaalla kädellä niin saksofonia, synoja, pianoa ja kaikkea mielenkiintoista kokonaiskuvaa rikastuttamaan. Enää ei todellakaan missään mökissä äänitetä, nyt on isot nimet tukemassa hommaa. Mutta silti, Bon Iver, Bon Iver kuulostaa vilpittömältä, rakastettavalta ja sympaattiselta levytä täynnä ikimuistoista ja lohduttavaa hetkeä. Vaikka levyltä kuulee tavoitteiden olleen korkealla, ei yliyrittämistä ole havaittavissa ja yliampumiseksi ei voida edes laskea AOR-henkistä lopetusta; varsinkaan jos se on yksi kaikkien aikojen parhaimmista lopetuksista - ja yksi vuoden parhaimmista levyistä.


3. Destroyer - Kaputt
Genre: soft rock, disco, jazz,  pop
Kohokohdat: Chinatown, Suicide Demo for Kara Walker, Bay of Pigs

Destroyerin Kaputt oli ensimmäinen kunnollinen levyarvostelu, jonka tein. Minkä teinkin sitten aika haparoidusti ja nykyään häpeän lukea vanhoja tekstejäni. Mutta kuitenkin alkuvuodesta 2011 julkaistu Kaputt on itselleni yllättävä levy, koska en olisi uskonut koskaan nauttivani näin kasarimaisen juustoisesta levystä, joka on täynnä saksofonisooloja ja myötähävettävää soft rockia. Mutta Kaputt on niin vastustamaton levy, joka ei jostain kumman syystä olekaan myötähävettävä saatika minkäänlaista negatiivista tunnetta herättävä levy. Smooth jazz ja white disco ovat eittämättä 80-luvun pahimmat puolet, mutta miten helvetissä sitten Kaputt osaa tehdä niistä yhden 2000-luvun vastustamattomimmista levyistä??? En pysty käsittämään ja siksi en pohdi asiaa enää. Chinatownin sanoin "I can't walk away!".

Dan Bejarin sooloprojekti Destroyerin soundi muuttui "radikaalisti" Kaputt'illa, kun folkahtavasta indie rockista siirryttiinkin discolattialle. Kaputt'in esittelemä maailma on kuin hämärä yökerho, jonka lattialla elämässään sekaisin olevat ihmiset tanssivat sielunsa kuurolle ja sokealle ihmismassalle. Kaikki tuntuu epätodelliselta. Maaginen realismi? Kun sekaan heitetään vielä elektronisempaa herkkua, on yhdellä kerralla käytä läpi koko popmusiikin historia 80-luvulta tähän päivään.

Bay of Pigs (Detail) on samannimiseltä EP:ltä muokattuna koko Kaputt'in kulminaatio, jossa psykedelia, ambient disco, indie rock ja paras popmusiikki kohtaavat mitä miellyttävimmällä tavalla. Tästä ei oikeasti musiikki parane, ei biisit, ei Bejarin puolilauletut lyriikat, ei viittaukset. Chinatown on tyylikkäin levynaloitus aikoihin, Suicide Demo for Kara Walkerin loppujamittelut ovat eargasmikkainta musiikkia koko vuonna ja lopetus ei voisi tapahtua tyylikkäämmällä tavalla kuin miten Bay of Pigs sen tekee. Kaputt on maailma, jonka ymmärtämiseen voi kuluttaa loppuelämänsä, mutta eniten siitä saa irti nauttimalla, mitä vuoden hurmaavimmalla poplevyllä on tarjottavanaan - helvetisti seksikästä saksofonia!


2. Atlas Sound - Parallax
Genre: alternative rock, akustinen rock, indie rock/pop
Kohokohdat: Terra Incognita, Mona Lisa, Lightworks, Angel Is Broken

"It's all about parallax, man" - Bradford Cox

Bradford Cox: indiejumala, Deerhunterin nokkamies, Atlas Sound. Yhteen vaivaiseen virkkeeseen tiivisti hän koko ihmiselon ihanuuden ja kurjuuden. Ihmiset näkevät asiat eri tavalla: toisen viisi vuotta on toiselle 20 vuotta, toisen onni on toisen kurjuus. Elämä on todella monimutkaista ja hyvin vaikeaselkoista. Yksinäisyys, hermoromahdus ja asioiden tajuaminen on tällä kertaa johtanut myös musiikin syntymiseen, kun Bradford Cox kirjoitti elämänsä suoraviivaisimmat ja jopa Let The Blind Lead Those Who Can See But Cannot Feel'ia henkilökohtaisemmat biisit. Ei maistu katkeruus, ei suru; todellisuus harvinaisen kauniisti kuvattuna sitä enemmän.

Parallax on ihmeellinen levy, joka oikeana hetkenä tunkeutuu kuuntelijan ihon alle ja nipistää oikeista hermoradoista juuri oikealla hetkellä. Akustinen tunnelmointi, nerokkaat popbiisit ja räväkämmät vaihtoehtorock-raidat ovat biiseiksi naamioituja pikku perkeleitä, jotka onnistuvat kerta toisensa jälkeen herättämään ajatuksia ja nostattamaan tunteita pintaan. Toisinaan ne hellivät sumuverhoin ja rauhoittavat, joskus ne herättelevät elämään. Lightworks, Mona Lisa ja Terra Incognita ovat käsittämättömän hyvin tehtyjä lauluja.

Parallax on hetki Bradford Coxin uralla, kun kokeellisuus ja poptaju kävelevät käsikädessä kultaista keskitietä. Ratkaisu ei haiskahda kompromissilta, vaan ajatusten ja visioiden kristallisoinnilta. Halcyon Digest tuntuu lämmittelyltä ja kaikki aikaisemmat levyt laimeammilta. Parallax on heittäytymistä musiikkiin, se on musiikista elämistä. Mutta silti, en usko, että Parallax on vuotta kauempaa Bradfordin magnum opus.

1. M83 - Hurry Up, We're Dreaming
Genre: dream pop, shoegaze, syntikkapop
Kohokohdat: Midnight City, Intro, Wait, This Bright Flash, New Map

Mikä tekee M83:n tuplalevystä vuoden parhaimman albumin (jos on kerran pakko se numero ykkönen olla!)? Syitä voisi listata tuhansia, mutta yksinkertaisesti Hurry Up, We're Dreamingin maailma on parasta, mitä musiikki on koko vuonna luonut. Inspiroiduin levyn uniteemasta niin paljon, että päätin toteuttaa jokaiselle biisillensä oman kuvansa, visuaalisen vastineen. Jo se kertoo, kuinka innoissani olin aiemmin syksyllä levystä. Hurry Up, We're Dreaming on mielikuvituksellisin, kunnianhimoisin ja onnistunein musiikillinen projekti vuonna 2011. Midnight City on vuoden ylivoimaisesti koukuttavin biisi, jota tulen varmasti vuosikymmenten päästä muistelemaan kaihoisasti.

Hurry Up, We're Dreaming esittelee jokaisen puolen M83:n musiikillisesta paletista ja esittelee tusinan uusia ilmaisukeinoja. M83:n matka instrumentaalisesta ja elektronisesta shoegazingista on ollut levy levyltä massaltaan kasvava projekti, joka räjähtää hyvällä tavalla käsiin Hurry Up, We're Dreamingilla. Vaikka vaikutteita poimitaan sieltä täältä ja vuosikymmenten välillä sukkuloidaan ahkerasti, ei onnistu HUWD kuulostamaan muulta kuin M83:lta itseltään. Homma ei hajoa käsiin missään vaiheessa, vaan koko tupalevyllisen ajan jokainen sekunti käytetään harkiten ja onnistuen. Runsas materiaali saattaa pelottaa aluksi, mutta kokonaisuus rullaa kauniisti yhteen majesteettisten väliosuuksien avulla.

Hurry Up, We're Dreaming on musiikkia, joka nostattaa hymyn huulille, tanssituttaa ja saa tuntemaan. Hurry Up, We're Dreaming saa tuntemaan vaikka ärsytystä, mutta kylmäksi se ei jätä, mitä nyt kavereideni mielipiteitä olen kuullut. Hurry Up, We're Dreaming on uskomaton levy, jota voi kuunnella tuntikausia kyllästymättä. En tiedä toista vuonna 2011 julkaistua levyä, josta nauttiminen olisi yhtä vaivatonta. En tiedä levyä, joka sytyttäisi minut yhtä vahvasti. Levyn biisit ovat täydellisiä viemään toiseen maailmaan; elokuvamaisuus, dramaattisuus, mahtipontisuus, vähäeleisyys. Kaikki tunnetilat ovat edustettuja, kaikki sekoittuvat selkeäksi ja tarkoituksenmukaiseksi kokemukseksi. Hurry Up, We're Dreaming on levy, joka edustaa lähes kaikkea eikä jää silti pelkäksi pintaraapaisuksi. Tätä kaikkea musiikki voi olla. Ja siksi rakastan musiikkia.

We didn't need a story, we didn't need a real world
We just had to keep walking
And we became the stories, we became the places
We were the lights, the deserts, the faraway worlds
We were you before you even existed

carry on

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti