maanantai 7. marraskuuta 2011

Florence + the Machine - Ceremonials

Pahoittelen jo valmiiksi seuraavan tekstin tasoa. Tuli hieman mielenkiinnotonta juttua, mutta pakkohan sitä on tästäkin levystä jotain sanoa. Jos teillä on parempaa tekemistä, suosittelen tekemään sen alta pois ja ehkä palata siinä vaiheessa, kun kuolema korjaisi pois tylsyydellään. Tosin kuunnelkaa Ceremonials, paremmin en teitä saa siihen suostuteltua. Kiitti ja kuitti.



8.4/10.0


Poissa ovat aurinkoiset kesäpäivät, rennot iltapäivät ja huoleton elämä. Tilalle ovat tulleet mahtipontisuus, huolet ja dramaattisuus. Oli niitä ennenkin, mutta ei niin suurissa määrin kuin Ceremonials hyökyaallon lailla kaiuttimista jyskyttää. Lungs oli kuin nuori nainen, joka oli hieman eksyssissään, mutta häntä silti ajoi eteenpäin tietynlainen usko. Ceremonials on aikuinen nainen, joka tietää, mistä on tullut, minne menossa ja ennen kaikkea, mihin on kykenevä. Juuri sitä määrätietoista paatosta Ceremonials koko komeudessaan on.



Ilahduttavaa, että Florence teki yhteistyötä vain ja ainoastaan Paul Epworthin kanssa, sillä Lungsin parhaimmat biisit olivat hänen tuottamiaan. Ajatuskin Cosmic Lovesta kertaa 12 oli onnesta pyörryttävää. Parhaimmillaan Shake It Out, What The Water Gave Me, Only If For A Night ja No Light, No Light täyttävät Cosmic Loven ja Blindingin eeppisyyden, ehkä jopa ovat hitusen eeppisempiä ja mahtipontisempia kuin esikuvansa. Ei ole toista, naisen tai miehen, julkaisemaa levyä, joka olisi yhtä mahtipontinen kuin Ceremonials onnistuu olemaan. On olemassa iso, isompi, isoin ja Florence + the Machine.



Valitettavasti mahtipontisuus on näin suurena annoksena pienoinen ongelma, joka tekee kuuntelukokemuksesta turhan raskaan. Kun jokainen biisi on täynnä crescendoja, paukkuvia rumpuja ja pilvien korkeuksiin tavoittelevaa Florencen ääntä, on liika liikaa.  Yksi Girl With One Eye ei olisi ollut pahasta kokonaisuutta ajatellen, koska hengästyttävät biisit ovat vaaraksi terveydelleni.



Otetaan se toinenkin huono puoli esille: Ceremonialsilla on fillereitä. Breaking Down on gospelvaikutteineen ärsyttävän mitätön biisi, Lover to Lover on liikaa Kate Bushia ja kasaripianoja ja Seven Devils olisi toiminut paremmin riisuttuna versiona. Jos nuo kolme biisiä oltaisiin tuotettu toisella tavalla, sovitettu hengittävämmin, olisi kokonaisuus voinut olla vaikka mitä!



Ilman heikompia biisejä Ceremonials on pelkkää ilotulistusta. Vastaavanlaista one-two-three-four-punch aloitusta ei ole kuultu sitten Massive Attackin Mezzaninen. Only If For A Night on täydellinen aloitus, Shake It Out on elämää suurempi anthemi eli mahtipontisin ja täydellisin biisi ikinä, What The Water Gave Me on myöskin täydellinen veto ja olisiko vielä Never Let Me Go täydellinen surumielisyydessään. Ikävän sivupolun jälkeen paluu on iskevä, No Light, No Light on Florencea iskevimmillään ja loppupuolella kuultava All This And Heaven Too on piristävä itsetutkiskelu, joka on suloinen, ei häiritsevä.



Ceremonials on juuri sitä, mitä ennakkotietojen perusteella uskalsi odottaa, eikä se petä. Florence Welch todistaa olevansa kykeneväinen olemaan suurempi kuin kukaan muu, mutta hengittävät folkbiisit eivät olisi pahasta. Kuten Patrick Wolf kärsii teatraalisuudestaan, Florencen suurin ongelma on ylidramaattisuus. Mutta koska nuo seikat eivät oikeasti ole edes asioista, joista pitäisi valittaa, tyydyn ilomielin kuvittelemaan itseni vihreille nummille kokemaan maailman eeppisintä elokuvakohtausta. Haluaisin nähdä elokuvan, jonka suondtrackista vastaisi yksinoikeudelle Florence Welch.

© Justus Pienmunne

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti