tiistai 22. marraskuuta 2011

Days 20, 21 & 22 - Favourite albums from 60's, 70's & 80's

Nyt tuleekin ihan jättipostaus, kun on tullut tässä viimepäivät kuumeiltua, niin ei ole ollut meemien täyttelemiseen suurta intoa - levyarvostelu oli toki pakko kirjoittaa puhtaaksi alta pois. Sitten vain kolme favoriittia 60-,70- ja 80-luvuilta ja valitan jo etukäteen, että kovin suuria yllättäjiä ei tule ja poikkeuksetta rockin maailmoissa mennään.



The Velvet Underground - The Velvet Underground & Nico

Andy Warholin klassikoksi muodostunut banaani komeilee amerikkalaisen vaihtoehtorockin isän debyytin kannessa. Vaikka levy olikin floppi kaupallisessa mielessä, enpä tiedä toista rocklevyä, jota rakastaisivat yhtäläisesti rockin ystävät kuin muidenkin genrejen kannattajat. Velvet Underground & Nico on englanniksi sanottuna essential, koska sillä on vain yksinkertaisesti niin suuri vaikutus nykyisen rockmusiikin olotilaan. Kaikki noise, kokeellinen rockmusiikki, protopunk ja taiderock voidaan nähdä polveutuvan edes jollain tavalla Velvet Underground & Nicosta. Mutta kuuntelukokemukseen "vaikuttavuusmittari" ei vaikuta yhtään, koska levyn biisit ovat peräänantamattomia mestariteoksia: Sunday Morning on Lou Reedin tähtihetki, All Tomorrow's Parties musiikkifestivaalit ansaitseva anthemi ja European Son on hulluinta noisea, mitä ihmisen tekee mieli kuunnella. Hullu levy, joka jaksaa aina yllättää soundillaan, biiseillään ja olemuksellaan - todellinen rocklevy.



Harmi vain, etteivät Velvet Underground koskaan saaneet vastaavanlaista maailmaa levyillensä tallennettua, vaikka White Light/White Heat oli kunnianhimoinen ja sisältää sen jumalaisen Sister Rayn. Vielä jotain sanoakseni levyn vaikuttavuudesta, ilman tätä levyä tuskin olisi Sonic Youthia tai My Bloody Valentinea ollut olemassakaan.



Joy Division - Unknown Pleasures

Saatan jopa pitää niin paljon Joy Divisionista, että olen saattanut johtaa blogini nimenkin tästä levystä. Ian Curtis on ihminen, jonka musiikillista panosta kunnioitan hiljentyen. Vaikka post-punkin suosio ei ole yksistään Joy Divisionin aikaansaannosta (kunniaa pitää antaa mm. Wirelle, Siouxsie and the Bansheesille, The Curelle ja Echo & the Bunnymenille just to name a few), mutta ei olisi post-punk revival ollut samanlainen ilman Joy Divisionin panosta.  Aivan 70-luvun lopulla julkaistu Unknown Pleasures oli jotain, mitä ei ollut ennen kuultu (tosin, mitäs minä sen muistaisin!). Omalaatuista musiikista teki Curtisin synkkä baritoni ja Hookin bassojohtoisesti kuljetetut melodiat.


Unknown Pleasures on masentavan musiikin parhaimmistoa, ellei jopa the levy masennukseen. Ian Curtisin synkät sanoitukset, alakuloinen ja kaikuva kitarointi, tyhjyyttään kumisevat ja täsmälliset perkussiot ja kolkot synat muodostavat ainutlaatuisen tunnelman, joka vaatii yötä kuunteluajakseen. Parhaiten Unknown Pleasures aukenee yöllä kuunneltuna, mutta varoituksen sanana: se voi olla liikaa. Olen kiitollinen tämän levyn olemassaolosta, koska se on itsessään viiden tähden arvoinen mestariteos, mutta sen vaikutusta bändien, kuten Interpol, The Strokes ja The National, syntyyn ei voida kiistää.


Ilman tätä levyä ei vain voi yksinkertaisesti elää. Ja on muutes helvetin hieno kansikin.



The Jesus and Mary Chain - Psychocandy


Olisi poliittisesti korrektia valita 80-luvun suosikikseni Sonic Youthin Daydream Nation, koska sen levyn mahtavuudesta tuskin tarvitsisi yhtään blogikirjoitusta tehdäkään. Mutta kuitenkin, jos suosikeista puhutaan, nousee The Jesus and Mary Chainin debyytti Psychocandy ehdottomaksi suosikikseni. Biisien välinen eroavuus ei ole suurta, mutta helvetti, mikä särö ja meno. Noise popin ehdoton kruunu kuuluisi ilman muuta Psychocandylle, joka on nimensä mukaisesti makeuden ja hulluuden viehättävä sekoitus. Raaka soundi yhdistettynä täydellisiin popbiiseihin tuotti kertaheitolla JAMC:in uran parhaimman levyn, johon ei valitettavasti palattu seuraavilla levyillä.



Just Like Honey on hunajainen popbiisi, joka herkistää jokaisella kerralla. Saman biisin rumpukomppi on varmasti yksi kopioiduimmista ikinä tai ainakin itse assosioin kaikki samaa komppia hyödyntävät biisit Just Like Honeyyn. Loput biisit ovatkin sitten päänsäryn rajoille viritettyjä sirkkeleitä, jotka tekevät kaikkensa tuhotakseen alkuperäisen biisin alleen. Mutta juuri se sekasorto ja rikkinäisyyden tunne tekee Psychocandysta aidosti omaperäisen ja rakastettavan levyn, joka on ihmeen hyvin kestänyt aikaa. Psychocandy on paras päänsärky, mitä ihminen voi koskaan kokea.


Nimestään huolimatta JAMC:illa ei ole mitään yhteyksiä jeesustelun kanssa - onneksi. Toisaalta Psychocandy on vienyt minut lähemmäksi uskonnollista kokemusta kuin mikään uskonto ikinä.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti