tiistai 1. marraskuuta 2011

Day 1 - Favourite Album

Aloitankin tänään hassunhauskan 30 Day Album Challengen, joka on varmasti eri muodoissa jokaiselle tuttu. Taisin vuosi sitten tehdä biisiversion tästä, mutta albumikuuntelijana tämä versio on paljon lähempänä sydäntäni! Eli periaatteessa floodaan blogini nyt kuukauden ajan albumin päivässä, mutta en unohda normaaleita levyarvosteluja - saatte yliannostuksen tätä shaibaa. Jos jotakuta kiinnostaa floodata oma sosiaalinen media, löytyypi päivät helposti täältä. Aloitetaan!


Arcade Fire - Funeral

Voi sitä elokuista päivää, kun bongasin paikallisen levykaupan alelaarista Funeralin edulliseen 10€ hintaan. Taisi olla vuosi 2007 ja olin saman vuoden keväällä vierastanut Neon Biblea. Silloin olin vielä 14-vuotias, enkä ollut koskaan kuullutkaan musiikkimediasta nimeltä Pitchfork ja tiennyt, minkälaisen hypetyksen merkkiteoksen olin hommannut. Silloin vielä omistin kannettavan cd-soittimen (olikos ne walkmaneja, vai mitä?), mutta istuuduin puistoon ja pistin Funeralin soimaan. Sitä kylmienväreiden määrää, kun Neighborhood 1# (Tunnels) soi. En ollut ennen kuullut indie rockia yhtä tuntekkaasti soitettuna. En edes tajunnut, että olin istunut samalla penkillä, lasittunut katse, lähes tunnin ajan. Olin löytänyt jotain todella arvokasta.



Loppu onkin historiaa. Arcade Fire on suosikkiyhtyeeni ja Funeral on levy, joka on oikeastaan ollut tukipilarini siitä päivästä lähtien, kun ensimmäistä kertaa sitä kuuntelin. Se on niin mahtipontinen, niin tunteikas, niin elävä, täynnä kahlitsematonta voimaa, täynnä surumielisyyttä, mutta silti nuoruudenvimmalla soitettuna. Jokainen biisi on yksinään hiomaton timantti, mutta yhdessä Funeral on helminauha, jonka kaltaista on lähes mahdoton pistää paremmaksi. Ainoastaan Arcade Firella itsellään on saumat siihen ja he ovatkin jo kaksi kertaa olleet lähellä ylittää debyytin loistokkuuden. Mutta ei kuitenkaan. Funeral on yksinkertaisesti sukupolvilevy, jonka merkittävyys tulee varmasti kasvamaan vuosien mittaan. Odotan sitä päivää, kun pääsen lapsilleni (jos niitä perkeleitä edes hankin) näyttämään "tätä minä kuuntelin, kun minä olin nuori".



Funeral oli levy, jonka ansiosta aloin kiinnittämään entistä enemmän huomiota, miten musiikkia soitetaan. Kuka tahansa voi luoda ensiluokkaisia biisejä, mutta on jalo taito osata biisinkirjoitustaidon lisäksi tuoda kokonaisuuteen raakaa tunnetta, mikä onnistuu jokaiselta bändin jäseneltä. Win Butler laulaa äänensä pilalle, Regine Chassagne on sydäntäsärkevän upea In The Backseatilla ja jokainen kitarasta soitettu nuotti, jokainen staccato, se paatos ja se tunne. Se auttaa uskomaan, että vielä pystytään tekemään ajatonta musiikkia ja ennen kaikkea, elämä voi olla elämisen arvoista, vaikka läheiset kuolevat ympäriltä. Funeral kertoi minulle, että maailma on kaunis paikka. Voin ainoastaan hymyillä ja itkeä ja pistää levyn uudestaan soimaan.





1 kommentti:

  1. Interesting! Ja aikamoinen hommakin, tehdä meme albumiversiona. Nostan hattua. Sekä projektille, että ihanalle Arcade Firelle. :)

    VastaaPoista