tiistai 8. marraskuuta 2011

Atlas Sound - Parallax || Arvosteluasteikko uudistuu!




En periaatteesta arvosta tuntemattomia ihmisiä, mutta Bradford Coxin kohdalla sympatia-, empatia- ja arvostusmittarini ovat rikkoutuneet aikoja sitten. Populäärikulttuurin aikakautena tiedämme monia laulajia, näyttelijöitä ja taiteentekijöitä, joiden taustatarinat tuntuvat olevan käsittämättömän traagisia, mutta todellisia selviytymistarinoita. Se on heidän yksi voimavaransa - jos tarina ei nouse miestä mahtavammaksi. Bradford Cox on harvinainen tapaus, jonka muusikon kyvyt ovat jättäneet täysin varjoonsa surullisen tarinan miehestä, joka kärsii Marfanin syndroomasta, joka lyhyesti sanottuna aiheuttaa muutoksia luustossa; hän on kävelevä luuranko. En ole lääkäri, enkä voi asiaa tarpeeksi kuvailla, en edes riittävästi tullakseni ymmärretyksi - suosittelen tutustumaan aiheeseen. Ulkonäölliset ongelmat eivät ole mitään verrattuna muihin oireisiin. Vaikean nuoruuden päälle hän kärsi lääkeriippuvuudesta, yksinäisyydestä ja seksuaalisuutensa kanssa kamppailemisesta. Mutta mitään näistä tiedoista ei tarvita, kun Parallax soi: henkilöhistoria on vain yksi avaimista Coxin maailmaan - meistä jokaisella on mahdollisuus löytää itsensä Parallaxilta.


© Justus Pienmunne

Aiemmilla levyillä tuntui, että olisin lukenut Bradfordin päiväkirjaa. Hän on edelleen henkilökohtainen, mutta universaalilla tasolla jokainen voi sisäistää itsensä hänen tilallensa. Eräs Parallaxin kohokohdista, Terra Incognita, on surumielisen kaunis laulu, jonka tunnelma ja sanat vetävät mielen väkisin kaihoisaksi. Samaa runomaista ilmaisua käyttää edukseen Te Amo, jonka kylmiä väreitä nostattava kohta "And We Will Go To Sleep / And We'll Have The Same Dream" kiteyttää yhteen virkkeeseen, miten onnellista elämä voisi rakastuneena olla. My Angel Is Broken ei ole katkera, vaikka toteamus "Everywhere I Go / My Angel Is Broken" voi tuntua kyyniseltä. Bradford Cox on maaginen realisti, joka kertoo totuuden saarnaamatta sitä - hän on viimein noussut tarinankertojaksi suuruuksien joukkoon.


Celestial crops carry me home
These ancient technologies strengthen my bones
I know a place called love
No one bothered me there, no I was all alone

Will you join me?
Could you possibly be
The one I sought?
The one I fought for?

A place I'd be
Able to see clearly
The beginning and end
I want to begin


Vaikka hän tiedettävästi edelleen tuottaa sanoituksensa tajunnanvirtana, työstää ne laulaessaan melodiaa, ei lopputulos ole tekotaiteellista tajunnanvirtaa. Lopputulos on vakuuttavinta poplyriikkaa sitten Joanna Newsomin megalomaanisen Have One On Me:n. Pieninä vihjeinä lipuvat sanat avaavat portteja toiseen maailmaan, mutta ennen kaikkea mahdollisuuden henkilökohtaiseen itsetutkiskeluun. Parhain lyriikka on monitulkintaista, mutta selkeää ja vetoavaa - juuri siitä Bradfordin laulut ovat rakentuneet. Hän on itsevarmempi ja avoimempi kokemuksiensa suhteen, hän on vanhempi, hän ymmärtää. Hän antaa muidenkin ymmärtää. Ja se on kaunista.


What older you get, you'll see
You'll be a lot like me


Bradford ei ole enää sama taidehörhö, joka saattoi Deerhunterin keikalla pukeutua mekkoon tai keikoilla vetää kymmenminuuttisia ambientsekoiluja. Parallaxilla esiintyvä Brad on kuin vastustajiensa ylle noussut kotka, joka on viimein todistanut osaavansa säveltää, sanoittaa ja laulaa. Te Amo:lla Brad uskaltaa käyttää ääntänsä tavalla, joka olisi tuntunut vieraalta Cryptogramsin aikana, kun pääasiassa "laulaminen" oli äänimassan alle hukkuvaa shoegazingmaista kuiskauksen ja huudon sekoitusta.

© Viktoria Murskaja


Parallax on hetki, jolloin Coxin poptaju ja kokeellisuus kohtaavat kaikista tasapainoisimmillaan. Hänen ensirakkautensa ambientia kohtaan ei ole hävinnyt minnekään, sillä Doldrums ja Flagstaff ovat kauneinta ambientia, mitä Cox on urallansa onnistunut luomaan. En tunne kaipuuta noisea kohtaan, vaikka hänellä onkin ylivoimainen kyky kuorruttaa biisinsä häiriöäänillä kiinnostavasti. Nyt vain hänen ei tarvitse tunkea biisejä täyteen säröä ja häiriötä, vaan antaa biisiensä elää harmonisesti ja hengittävästi. Cox todistaa, että hänen ei tarvitse verhota biisiensä ydintä uljaalla ulkomuodolla, riisuttuna Parallax toimii parhaimmillaan.

Parallax todistaa, että Coxin biisinkirjoitustaidot perustuvat ainutlaatuiseen melankolia- ja tekstuuritajuun. Hän osaa luoda mieltä rauhoittavaa äänimattoa, mutta myös vaihtaa tunnelmasta toiseen garagerockin, psykedeelisen popin, ambientin ja kitarapopin vuorotellessa areenalla. Cox ei sorru juustoiseen melankoliaan perinteisine sointukuljetuksineen, vaan osaa hienovaraisesti luoda yllättävilläkin tavoilla kauneutta ja haikeutta tyhjästä.



Tunnen suurta kunnioitusta häntä kohtaan. Pidän häntä esikuvanani, sillä olen joutunut taistelemaan Marfanin syndroomaa lukuun ottammatta samojen ongelmien kanssa. Parallax on todiste, että hylkiöt ovat tuntevia, rakastavia ja elinvoimaisia ihmisiä, vaikka heidän arvonsa yhteiskunnassa ei perustuisikaan kauneuteen, voimaan, terveteen tai muihin vinoutuneisiin ihanteisiin. Heikkous on vahvuutta ja vahvinta on myöntää heikkoutensa. Olin edellisenä yönä pakahtua onnesta, surusta, kaihosta, kaikista mahdollisista tunteista, kun kuuntelin Parallaxia. Parallax antaa voimaa rehellisyydellään ja sanomallaan. Haluan nauraa, haluan itkeä, haluan tuntea, elää.



On ihmeellistä, miten musiikki voi saada ihmisen tuntemaan tällä tavalla. Haluan, että jokainen kuuntelee tämän levyn, sillä tästä vuosi 2011 tullaan muistamaan - tästä sinä tulet nuoruutesi muistamaan. Itse ainakin tulen ikuisesti muistamaan, kuinka onnenkyyneleet valuivat, kun levyn lopettava Lightworks kaikui kaiuttimista - musiikki ei ollut koskaan kuulostanut niin kauniilta.

4 kommenttia:

  1. Tää oli kaunista.
    Parallax on hienointa musiikkiia pitkään aikaan ja Sounds of Unknown on hienointa (musiikki)blogia ehkä koskaan, kiitos tästä!

    VastaaPoista
  2. Olin hurjassa hurmoksessa tätä kirjoittaessani. Voi, kun pystyisin elämään koko elämäni siinä olotilassa, koska se oli oikeasti pelkkää mielihyvää ja kylmiä väreitä.

    On noita parempiaki blogeja olemassa, mutta Sounds of Unknown on ainut, jossa ei kyyneleitä säästellä ja välitetä, vaikutetaanko sitä idiootilta, jos musiikista sanotaan näin tunteikkaasti. What I say, I mean it. Siksi tätä hommaa onki niin mahtava tehä!!

    Ja hei, oonha mie hurjempiaki asioita sanonu julkisesti, mitä nyt mm. aamunavauksissa, että miullaha ei oo mitää hävittävää!

    VastaaPoista
  3. Ystäväni linkitti oheisen arvostelusi minulle, koska tietää minun olevan hulluna Bradford Coxin kaikkiin projekteihin. Ikää minulla on varmaan 10 vuotta enemmän kuin sinulla, mutta kun on kyse Bradfordin musiikista, taannun lähes teinityttömäiseen fanitukseen.

    Olipa hienoa lukea innostunut arvostelu Parallaxista, kun olen itse intoillut siitä heti Terra Incognitan kuulemisen jälkeen. Ja noin 20 kuuntelukerran jälkeen olen sitä mieltä, että Parallax on luultavammin paras levy Bradfordilta tähän mennessä. Noita samoja ilon ja haikeuden tunteita koin itsekin, kun kuuntelin levyä ensimmäisen kerran läpi. Omaa arviota en ole vielä valmis kirjoittamaan - haluan vielä hetken pitää nuo tunteet/ajatukset itselläni.

    Deerhunterista kuulin ensimmäisen kerran Microcastlen ilmestyessä joskus vuonna 2008 ja olin heti koukussa. Vaikka Deerhunterin levyt ovat kovin rakkaita, niin silti Atlas Sound on tuntunut vieläkin tärkeämmältä itselleni. Varsinkin tämän levyn jälkeen. Deerhunterin näin livenä viime keväänä Lontoossa, nyt vain odottelen Atlas Soundin keikkapäiviä ilmestyväksi.

    Kiitos arvostelusta, on mahtava tietää, että joku on yhtä fiiliksissä levystä ja Atlas Soundista yleensä. Keep up the good work!

    VastaaPoista
  4. Hahhah, myönnän tuon fanityttöyden. Eikä edes hävetä, kun on kerrankin näin hienoa musiikkia!

    En voisi kateellisempi olla, haaveenani on ollut jo pitkään (vuodesta 2008 myös), että joku päivä näkisin Deerhunterin tai Atlas Soundin - molemmat kelpaa. Elättelen toiveita, että Flow 2012 nappaisi Atlas Soundin.. Vielä puolisen vuotta lukio pidättelee Suomessa, mutta oon valmis reissaamaa maailmojen äärii (lue Tukholmaan) Bradfordia kuulemaan.

    Ja miehän jatkan hyvien levyjen fiilistelyä!

    VastaaPoista