maanantai 10. lokakuuta 2011

Zola Jesus - Conatus



8.4/10.0

Stridulum II oli huimaava alkusoitto, sillä Conatus yhdistää Nika Roza Danilovan a.k.a. Zola Jesuksen kaikki kyvyt linjakkaaksi kokonaisuudeksi pop-biisejä, tunnelman luontia ja synkkyyden ja valon kaksintaistelua.

Ääni, jonka aalloilla voi kuulla niin Siouxsie Siouxin, Florence Welchin, Patti Smithin, Elizabeth Fraserin ja Kate Bushin kaikuja, on edelleen suuri mysteeri, jonka viehätys elävöittää Conatuksen minimalistisia rakenteita. Riisuttuina äänestä olisivat biisit yllättävän aineettomia - vain muutamat synat, jouset, industrial-taustat, elektrobiitit ja koskettimet olisivat lasin pohjalla kuin hillosipulit oluessa. Mutta juuri Danilovan ääni on se substanssi, jonka ansiosta Conatus kääntää päänsä pois keskinkertaisuuksien joukosta.


By Justus Pienmunne


Conatus on vaikeasti lokeroitavissa genrerajojen sisälle, koska vaikutteita poimitaan sieltä täältä, mutta kokonaisuuden ei anneta siitä kärsiä. On yllättävää, että jo nyt Zola Jesus on löytänyt musiikillensa äänen, jonka kaltaista on vaikea löytää tästä ulottuvuudesta. Niin persoonallinen ote pianoballadeja, industrialia, elektro-, gootti- ja taidepoppia Conatus on, että sen syleilyyn on helppo mieltyä. Se puree kuin jäinen viima, mutta lohduttaa kuin peitto ja mukillinen kaakaota lumisena talvi-iltana. Täydellistä musiikkia pimeneviin iltoihin siis.


By Justus Pienmunne


Vaikka Conatuksella esittäytyy varjoista esiin astunut Danilova, ei lo-fi-estetiikan katoamisesta voi olla liian pahoillaan. Uutukaisella Danilovan ideat pääset uusiin sfääreihin muodostaen yhtälön nautittavia biisejä ja korvia miellyttävää soundia. Ja kun nämä vielä luovat synkkyyden kanssa flirttailevaa tunnelmaa, on kokonaisuus reilusti voiton puolella. Avalanche on lumoavan askeettinen, Vessel:in loppuhuipennus repii sielun kappaleiksi lattialle, Ixoden seireenimäinen laulu iskee tunnehyökyaallon lailla ja Seekir on loistava esimerkki, miten popmusiikki voi olla iskevää ilman yliseksuaalista latausta. Yli- tai alilyöntejä ei levyltä löydy, vaikka biisit eivät olekaan mestariteoksia - valitettavasti ei yksikään. Jos biisien taustat olisivat yhtä mielenkiintoisia kuin Danilovan ääni, olisi kasassa 2000-luvun vastine post-punkin ja goottirockin mestariteoksille.

Musiikin vaiettua on olo kuin talviunilta heränneellä karhulla: hieman haparoiva, mutta energinen ja nälkäinen - tätä on saatava lisää! Conatus on täyttä mielihyvää. Olen varma, että tämäkin on vasta lupaus tulevasta. Ja se, mitä on vielä kuulematta, tulee olemaan auraalista täydellisyyttä.








Ei kommentteja:

Lähetä kommentti