keskiviikko 28. syyskuuta 2011

Girls - Father, Son, Holy Ghost



4.0/10.0



En jaksa selittää laulaja Christopher Owensin henkilöhistoriaa, koska mitkään ulkomusiikilliset, mystiset jeesuskultit eivät tästä musiikista sen mielenkiintoisempaa tee. Olihan heidän debyyttinsä Album kuitenkin ihan kiva (ei mitenkään suurta intoa herättävä levy). Noh, mitenkäs on sitten bändin toisen levyn laita?  Harmi vain, että Father, Son, Holy Ghost on ontoksi koverrettu möhkäle on pelkkä populäärimusiikinhistorian viittauksien Ikea - hienosti aseteltua, mutta heikkoa ja turhauttavaa.



Father, Son, Holy Ghost on niitä levyjä, joihin suhtautuu väkisinkin pienellä varauksella. Sanoitukset ovat kalseita tilityksiä, jotka eivät oikeastaan johda mihinkään. Bändin soundi on pastissi kaikesta kitararockista 60-luvulta tähän päivään unohtamatta stadionrock-balladeja, glamriffittelyä ja folkkitarointia. Totta kai kaikki nykyään lainaavat kaikkialta ja kaikesta, mutta Girls tekee sen harvinaisen ärsyttävän tylsällä tavalla. Kun kaikki tuntuu lainatulta, en voi olla kovinkaan vaikuttunut.

Father, Son, Holy Ghost on yksinkertaisesti pitkäveteinen levy, jolle olisi ollut järkevää tunkea muutama Alexin kaltaista biisiä lisää, koska Just A Song ja My Ma onnistuvat tekemään kuuntelukokemuksesta vaivalloista touhua. Yritin monesti kuunnella levyä keskittyneesti, mutta loppujen lopuksi ajauduin aina tekemään jotain muuta. Father, Son, Holy Ghost ei vain ole niitä maailman mielenkiintoisimpia ja jännittävimpiä levyjä.



Mutta ei tämä ihan sysipaskakaan ole. Alex on ajatuksia herättävä popbiisi ja Forgiveness:in vähäeleinen akustinen kitara ja verkkainen melodia luovat pakahduttavaa tunnelmaa. Oikeastaan jokaisessa biisissä olisi jotain huomionarvoista, mutta silti päällimäisenä mieliin jää vaikutelma vähemmän omaperäisestä biisinkirjoituksesta ja gospel-kuoroista, jotka ovat aivan väärässä paikassa. Voisin lyödä vetoa, että olen kuullut nämä biisit ennenkin.

Niin kuin halusin pitää Helplessness Bluesista, haluaisin pitää Father, Son, Holy Ghostista, koska näen siinä suurtakin potentiaalia. Ehkä olen liian nuori, ehkä en osaa arvostaa klassista rockia tarpeeksi, ehkä en ole kitaraballadien suurin ystävä, ehkä olen väärässä. Mutta tällä osaa innostumismittarini viisarin värähtelyä ei voi katseella havaita.


By Justus Pienmunne

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti