lauantai 27. elokuuta 2011

Vuoden 2011 unohdettuja helmiä part IV /// Grouper ja Tuusanuuskat



Unohdettujen helmien neljännessä osassa Justus tutustuttaa teidät ambientin ja dronen ihmeelliseen maailmaan. Monet eivät aina ymmärrä ambientin ideaa ja sortuvat naiveihin heittoihin väittäessään musiikkia hämmentäväksi ja hahmottomaksi haahuiluksi - taustamusiikiksi. Ne, jotka niin väittävät, ovat oikeassa, mutta vääristä syistä. Niin kuin filosofit ovat ikuisuuksia pohtineet totuuden määritelmää ja sen perusteluita, ajautuvat musiikin kuuntelijat sotiin keskenään väitellessään musiikin oikeudellisuudesta, paremmuudesta ja paremmuudesta. Ambientin kuuluukin olla taustamusiikkia, mutta hyvän ambientin teko vaatii silmää (tässä tapauksessa korvaa) oikean tunnelman luomiseen. Grouper ja Tuusanuuskat ovat kiperissä tehtävissään  onnistuneet erinomaisesti kukin omalla tavallaan. Paitsi, että tämä taustamusiikki vangitsee ja energisoi väsyttämisen sijaan.

Ja te pidätte tätä taustamusiikkina, vain koska se ei täytä määritelmiänne oikeasta musiikista? Saanen hihitellä elitistisen virneeni kera ja tuomita teidät NRJ:n ja Voicen ikuiseen kiirastuleen, josta ette syntienne vakavuuden vuoksi pääse koskaan pois.
Aina on hyvä sää grillata.






Grouper on Liz Harrisin projekti, jonka musiikillinen anti on vastustamaton yhdistelmä dronea ja ambientia; kaiken kruunaa Lizin julmetun kaunis ääni äänimassan alla. Grouper on kuin Enya, josta on tylsyys ja kaikki kornit elementit karsittu pois. Alien Observer ja Dream Loss ovat uskomattoman kaunista musiikkia - dream poppia rumpukoneista riisuttuna. Viimeistään nyt hitaana liikkuvien äänimassojen valtias Sigur Rós saa merkittävän haastajan Liz Harrisista. Grouperista erikoisen tekee se, että ambient/drone ei ole koskaan kuulostanut yhtä kauniilta ja mielenkiintoiselta. Ja katsotaan onnistunko ajamaan pyörällä ojaan, niin kuin Sigur Rósia kuunnellessani.



Tuplalevy koostuu kahdesta eri puolesta, Alien Observer:sta ja Dream Loss:sta. Alien Observer on puolista helpommin lähestyttävä ja kylmät väreet - asteikolla enemmän tunteita herättävä teos, jonka minimalistiset ja unenomaiset äänikudokset iskevät suoraan kuuntelijan arkaan paikkaan. En voisi kuvitella parempaa musiikkia syksyiselle illalle, yksinäiselle hetkelle, kun pikainen lohdutus tekisi eetvarttia. Ideaalisinta olisi maata ulkona lehtikasassa silmät suljettuina eristäytyneenä muusta maailmasta. Koska hullun leima olisi pikaisesti otsaani koristamassa, tyydyn sisätiloihin ja telkeämään itseni häiriötekijöiltä.
Kokeilin myös Alien Observeria saunassa ja voin sanoa kokemuksen olleen oudoin ja kaunein saunareissu pitkiiiiiiiiiin aikoihin - voiko saunominen edes olla kaunista?

Alien Observer antaa täydellisen syyn rauhoittua kiireen keskellä ja vielä paremmat keinot siihen. Silmut kiinni ja olemme poistuneet maan ilmatilasta - musiikilliseen avaruuteen.

Dream Loss on osista aggressiivisempi, meluisampi ja oudompi. Dream Loss on suorastaan pelottava kokemus, joka ahdistaa olemuksellaan. Jännitys kasvaa hetki hetkeltä vapautuen hetkittäin Harrisin äänen voimasta, mutta palaa harhailemaan synkkiä polkuja laulun vaiettua. Melankoliset melodiat kaivavat tiensä kuuntelijan sydämeen ja mieleen, jonne ne jäävät kummittelemaan tulevin öinä. En ihmettelisi, jos Soul Eraser löytäisi tiensä kauhuleffan soundtrackille. Jos Alien Observer oli unta, Dream Loss on valveunta; jatkuva taistelu unen ja heräämisen välimaastossa synnyttää vahvoja aistimuksia, joiden todenmukaisuudesta ei voi olla koskaan varma. Atone on kuin vettynyt poplaulu ja A Lie balladi hautajaissaattuen muodossa.



Yhdessä A I A on lähivuosien kauneinta musiikkia, jonka nauttimiseen kannattaa panostaa ja antaa aikaa. Ennen kuin huomaatkaan, et pysty nukahtamaan ilman Grouperin unenomaista maailmaa. Puhdistava ja horroksesta herättävä kokemus.



Tuusanuuskat - Nääksää nää mun kyyneleet

Minulla on tunnustus. En käynyt kertaakaan Cirkossa flow'n aikana. En nähnyt Kemiallisia ystäviä ja sekös vasta harmittaa nyt jälkikäteen. Tuusanuuskat nimittäin koostuu Kemiallisten ystvävien aivoista Jan Anderzénista aka Tomutontusta ja Sami Sänpäkkilästä aka Es. Voisin tähän väliin heittää pari Jonne-vitsiä, mutta taidan säästää sen parempaan kertaan.

Nääksää nää mun kyyneleet ei ole nimestään huolimatta angstista valitusmusiikkia. Fonal Recordsin kautta julkaistava levykäinen tarjoaa viisi tippaa ääntä vailla selkeää alkua ja loppua. Lopputulos on häiritsevän miellyttävä kokemus. Niin kuin sadepisarat, valuvat tipat tasaisen varmasti kohti seuraavaa tippaa ja sulautuvat toisiinsa jatkaen matkaa. Aistin massan kasvavan, jonka seurauksena viides tippa on täynnä säksättäviä synoja, pulputusta, kakofoniaa ja säröä, mutta lopussa pikkuruinen ja kaunis melodiapätkä säksäyttää takaisin oikeaan maailmaan. Homma pysyy hanskassa, sillä nämä tipat putoavat maahan kuin kissat tassuillensa. 36-minuuttia valuvat kuulijan korvakäytäviin vaivattomasti ja ystävällisesti pistävät aivoihin uutta vertaa kierrokseen. Nyt pitäisi olon tuntua todella inspiroituneelta.



Minulla on vielä toinen tunnustus. En omista levyä fyysisessä olomuodossa, mutta pyrin tekemään asiaan muutoksen pikimmiten - Nääksää mun kyyneleet on äänivallia parhaimmasta päästä, luonnollisesti.








Ei kommentteja:

Lähetä kommentti