maanantai 22. elokuuta 2011

Vuoden 2011 unohdettuja helmiä: part III /// Raphael Saadiq, Beyoncé ja Shabazz Palaces

Kun ennen lomille lähtemistä lupasin "Vuoden 2011 unohdetuttuja helmiä" - palaavaan, niin on aika tullut lunastaa lupaukset. Elikkäspelikkäs luvassa taas levyjä, joista en ehtinyt kirjoittamaan, jaksanut analysoida tai keksinyt mitään sanottavaa ilmestymisen aikana, mutta olisivat silti olisivat ansainneet huomiota tässäkin blogissa. Pidemmittä puheitta, sedan ska vi börja!




Raphael Saadiq on mies, joka ei esittelyjä kaipaa. Miehestä tietämättömille tiedoksi, että Saadiq on vanhan koulukunnan R&B jäbä, jonka läsnäolo tekee mistä tahansa musiikista svengaavaa ja elinvoimaista. Jo legendaarisen Tony! Toni! Toné!:n riveissä vaikuttanut laulaja on uransa aikana tuottanut yhtä jos toistakin levyä ja nauttinut samalla kriitikkojen ja kansankin suuresta suosiota! Jos edellinen The Way I See It oli hyvä levy, niin Stone Rollin' on jo luokattoman hyvä levy.



On vaikea uskoa Saadiqin saavuttaneen jo 45. ikävuoden, koska hänen äänensä on nuorekas ja voimakas, jonkalaista ei kuvittelisi enää yli kolmekymppisiltä löytyvän. Ja se ääni luo Stone Rollin'lle tunnelman 70-luvun soulbaarista, jonne rock'n'roll, blues ja funk eksyytyvät vähän väliä. Stone Rollin' on ehkä parasta perinteisesti mustaksi musiikiksi nimettyä musisointia ja levy, joka kantaa kunnialla soulin, rockin, bluesin ja r&b:n historiaa harteillaan. Vanhahtava ja hieman rumaksikin vedetty soundi toimii täysillä. Jos retrous on juttusi, niin kipinkapin Stone Rollin'ia kuuntelemaan! Go To Hell (spotify) on jo klassikko syntyessään - yksi vuoden mielenkiintoisimmista biiseistä. Tässä ihan harmittaa, että olin Barcelonassa herran vieraillessa Suomessa.

Yhteenvetona: loistavia biisejä, tyylikkäitä sovituksia ja retroa tunnelmaa.




Beyoncé - 4

7.0/10.0


Beyoncén neljäs levy on nimeltään... 4. Makes sense = maken järki. Huonosta vitsistä on hyvä siirtyä laadukkaaseen ruotimiseen, sillä 4:llä on yllättävän paljon tarjottavaa sisällöllisesti. Beyoncé on oikeastaan niitä harvoja supertähden asemassa olevia naistähtösiä, jotka tekevät vielä kunnollista musiikkiakin tissien ja perseenheiluttelun lisäksi. Onneksi I Am... Sasha Fierce on taakse jäänyttä elämää ja laatu on korkeammalla kuin koskaan. Tällä hetkellä en vain pysty kuvittelemaan häntä tekemään yhtä myötähävettävää musiikkia kymmenen vuoden päästä kuin Jennifer "On the floor raping Lambada" Lopez.


4 on täynnä ensiluokkaista laulua ja 29-vuotiaan kultakurkun parhaimmat laulusuoritukset löytyvät ehdottomasti neloselta. Tyylikiäkin on vaihdettu riehakkaista biiseistä ballaadeihin ja midtempo fiilistelyihin, jotka saavat kärsimättömän kuuntelijan skippaamaan viimeiseen biisiin saakka. Erityisesti Best Thing I Ever Hard onnistuu tunnelmallisuudellaan ja mahtipontisuudellaan nousemaan Beyoncén uran kruunujalokiveksi, jonkalaisesta biisistä monet artistit uneksivat koko uransa ajan.

Beyoncén elämä näyttää hyvin aurinkoiselta.
Toisinaan balladit sortuvat tylsyyden puolelle, mutta vastapainoksi Countdownin André 3000:sta muistuttava moderni  r&b ja End of Timen riehakas karnevaalitunnelma luovat mielenkiintoista kontrastia kappaleiden välille. Run The World (Girls)in sijoittaminen loppuun on kuitenkin todella outo ratkaisu. Onko pyrkimyksenä todistaa epäilijöille Beyoncén pystyvän edelleen räväyttämään vai onko kyseessä näyte tulevasta? Yhdessä vaiheessa rouva Knowles puhui musabisneksen jättämisestä, joten tuskin kukaan tietää, mikä on täysin albumikokonaisuuteen istumattoman biisin funktio.



Olisin halunnut omistaa Black Up:ille oman postauksen, mutta tietoni mystyisestä kollektiivista (vai yhdestä miehestä) ovat lähes olemattomat. Oikeastaan täysin olemattomat. Tiedän vain sen, että epätavallisesti legendaariselle indiemerkille Sub Popille levyttävä Shabazz Palaces on julkaissut vuoden innostavimman hip-hop levyn, joka vetoaa laajempaan kohdeyleisöön kuin normaalisti. Taustat ovat kaukana perinteisestä ja lähimmän vertailukohdan saamme oikeastaan vasta Flying Lotuksesta. Jos pidätte Flying Lotuksesta, tulette rakastamaan Black Upia - I guarantee.




Tajunnanvirtana etenevä Black Up on inspiroivaa musiikkia, jota rakastaakseen ei tarvitse olla intohimoinen hip-hopin ystävä. Biisit liukuvat toisiinsa, flow on uskomattoman sujuvaa ja räpätyksiäkään ei tarvitse täysin sulatella, koska ne sulautuvat taustoihin täydellisesti. Kuuntelukokemus on niin kivuton ja nautinnollinen, että on vaikea uskoa juuri kuunnelleensa täysimittaisen levyn räppiä vailla tylsiä hetkiä. Itse nautin Black Upia juuri mielenkiintoisen musiikin takia, en sanoman. Totta puhuakseni, en ole vaivautunut perehtymään sanomaan yhtään. Tällä levyllä voitaisiin räpätä vaikka mummojen raiskaamisesta ja silti kehuisin sitä yhdeksi vuoden parhaimmista levyistä.

Onko tämä tulevaisuuden musiikkia? Ei ihan. Perinteisiä elementtejä löytyy runsaasti ja samat lait pätevät kuin muussakin musiikissa. Helposti sulateltavissa ei tässä tapauksessa tarkoita nopeasti kuluvaa, sillä kahden kuukauden intensiivisen kuuntelun jälkeen innostus ei ole laskea - päinvastoin.



Lopulta kyseessä on toisilleen vieraiden elementtien naittamisesta keskenään. Soundillisesti Black Up on yhtä yllättävä pulsu hienostoravintolassa kaviaarin kimpussa tai liikemies mäkkärissä nauttimassa kuohuviiniä. Paperilla minkään ei pitäisi toimia, mutta käytännössä levy on omillaan jokaisessa ympäristössä. Abstrakti hip-hop maalaa maailmaa täysin uusin värein ja uskon, että vasta vuosikymmenten päästä ymmärrämme, mitä Black Up oikeastaan on - jos silloinkaan.

Siksi Black Up on levy, joka todistaa suosikkisanontani "jokaiselle jotain eli ei kenellekään yhtään mitään" vääräksi. Syitä levyn kuuntelemiseen on tusina, lopputuloksia vain yksi; ihastuminen ja non-stop repeat.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti