sunnuntai 21. elokuuta 2011

Flow /// 2011 /// 14.8. /// SS S U U U NN NN NN N UU UUU NNN T T TTT T AAAA A A AA IIII III II I

Tyyntä myrskyn edellä?


FLOW'n perjantai NNNOIN.
FLOW'n lauantai pt. 1 NNNÄIN.
FLOW'n lauantai pt. 2 NNNNUIN.


Aamiaispöydässä istuu vakava mies väsyneenä vailla kunnollista aamiaista. Perkele, tänään kyllä käydään pitsalla ennen alueelle saapumista, ei tästä tulla muuten selviämään - ja niin käytiin.
Ei silti meinattu selvitä.


Aiemmilta päiviltä tuttu rutiini "paita-ruoka-bändi" muuttui muotoon "ruoka-paita-bändi", kun onnistuimme jäämään kerrankin oikealla asemalla pois. Tajusin juuri syöneeni ensimmäistä kertaa viikonlopun aikana jotain muuta kuin festariruokaa ja kirosin välttämättömyyksiin käyttämiäni rahasummia. Toisaalta, sorruin tuhlaamaan loput budjetistani fanikamakojun Minä ja Ville Ahonen - kokoelmaan, josta mukaan tarttui paita ja kassi; saatoin ehkä ostaa ylihintaisen Yeezyn paidan, mutta puolustukseni voin sanoa, että olisi ollut kohtalokasta kekkuloida Lykke Li:ssä koko päivä. Tarkoitukseni oli käydä kuuntelemassa Reino & The Rhinosia, mutta se vähän jäi...


Minä ja Ville Ahonen 16.00. Jos on uskominen last.fm'n chartteja, Minä ja Ville Ahonen on ollut kesäni kuunnelluin artisti (jos ei lasketa järjenvastaista Patrick Wolf hypetystäni). Minä ja Ville Ahonen on muutenkin ollut kesän 2011 juttu, josta on tullut lähes kulttisuosioon noussut, öh, "juttu". "Takapihallaan multaa tonkiva homo, kalliolta alas hyppäävä homo, pesukoneessa homo - ei pesunkestävä homo" vitsejä ollaan heitelty koko kesä ja Söpö Kokkihomo Jauhoa Poskellaan - paita on muutamat naurut kirvoittanut. Tiedän, että joudun helvettiin, joten miksi ei sitten lyödä överiksi ihan kunnolla. Vastoin aikaisempia suunnitelmia en pukenutkaan päälleni provosoivaa paitaa tai heittänyt sitä lavalle - se ei ei vain tuntunut oikealta ratkaisulta ja olisi voinut olla loukkaavaakin.
Paita, jota ei sittenkään nähty.

Mutta itse keikka! Kaverini ei ollut koskaan kuullutkaan Ville Ahosesta ja pohti koko keikan ajan, kuka lavalla olleista henkilöistä olisi ollut itse herra Ahonen. Itse tuijotin Ahosta silmiin jokainena hetkenä tai niin usein, kun mies ei sulkeutunut omaan maailmaansa eikä tanssinut kuin kouristeleva epileptikko. Vähäeleinen show ja herra Ahonen onnistuivat kuitenkin tekemään keikasta yhden festariviikonlopun onnistuneista vedoista. Siniseen telttaan olisi toivonut enemmänkin väkeä todistamaan suuria tunteita ja pysäyttävää lyriikkaa. Bändistä pidin erityisesti Tuomas Skopan ja Alina Toivasen tavoista soittaa. Biisitkin lähtivät uusiin ulottuvuuksiin livenä ja kylmät väreet hiipivät niskaani kerran jos toistekin.
Tekstien häiriintyneisyys tuntui luonnolliselta eikä lainkaan häiriintyneeltä, kaikki yleisesti tuntui luonnolliselta. Toteutus ja tunnelma oli juuri siltä, mitä sen olisi pitänyt olla; vaikka voimme olla montaa mieltä keikan ajankohdasta. Itsehän nauttisin mieluiten Ahoseni pimenevässä syysillassa ja pienissä sievissä, mutta koska kaikkea ei voi saada, on tyytyminen parhaimpaan mahdolliseen vaihtoehtoon. Ja pisteitä vielä siitä, että bändi esiintyi sinisessä teltassa päälavan sijasta. Ei ole epäilystäkään, etteikö sininen teltta olisi ollut viikonlopun parhaimpien keikkojen pyhättö. 

Minä ja Ville Ahosella ei ole yhtään huonoa biisiä katalogissaan ja harva pystyy tietämään, minkälaista musiikin juhlaa voimme todistaa viiden vuoden kuluttua. Toivottavasti tulevaisuudessa olen yhtä kylmää värettä yleisömeren kanssa.



Sly & Robbie 17.45.
Myönnän, että tietämykseni duosta perustui historiankirjoihin ja Guiness World Recordsiin kuin musiikin nauttimiseen. - Tiedän kyllä silti, mitä rytmi on, tyhmät ja ylimieliset juontajat. -
Halusimme yksinkertaisesti vain saada hyvät paikat myöhempiä keikkoja varten, Twin Shadowia ja Kanye Westia luonnollisesti. Oli kyllä hyvä idea oikeasta raggaelegendasta, sillä mahdollisuus duon keikan kokemiseen on taatusti ainutlaatuisempaa kuin nosteessa olevan Rubikin. Rubik kuulema oli mieletön, mutta kyllä oli lungia esiintymistä ja suvereenia show'ta päälavallakin.

Kuten kuvassa näkyvä mies heiluttamassa lantioitaan pääni edessä - ja mitkä sulavat liikkeet olivatkin! En tohtinut koskea, tuntui hyvin irstaalta, lievästi ahdistavaltakin. Tyyppi tuli suoraan iholle laulamaan ja jotain naishenkilöä se halasikin. Söppänää. Muuten show'hun kuului klassista raggaeta, johon ihmiset vastasivat hyväntuulisella tanssahtelulla; auringonsäteet maalasivat kanssakuuntelijoiden kasvoja pronssisiksi ja rastatukat heiluivat samaan tahtiin - omanikin, jos olisin omistanut. Tunnelma oli rento ja olin erittäin tyytyväinen ratkaisuuni jättää Rubik välistä tämän kerran. Keikan ehdoton kohokohta oli One Blood, joka sai arvoisensa sovituksen. Miehet näyttivät, mitä rytmi on ja osoittivat vanhojen pappojen hoitavan homman nuoria kilpaveljiä varmemmalla otteella. Jotkut asiat tulevat vain ikääntymisen myötä ja toivoisin vain olevani yhtä cool 40 vuoden päästä kuin herrat Sly & Robbie. Vähintään yhtä cool kuin se vetopasuunan soittaja, niin symppis.


Twin Shadow 19.30. Twin Shadow esiintyi aivan väärään aikaan ja vielä väärässä paikassa. Enpä tiedä keikkaa, johon olisin yhtä suuresti pettynyt. Päälava oli liian iso, minkä takia tarvittavaa intiimiä tunnelmaa ei päässyt syntymään. Black Tent olisi palvellut musiikkia ja Twin Shadowin kuuntelijoita monin verroin paremmin  ja ajankohdaksi vaikka perjantai-/lauantaiyö. Samalla suuressa ja avoimessa tilassa biisien livevedot olivat oudon ponnettomia. Jos meille kerrotaan esitteessä taannoisen Primaveran yhdestä parhaimmista keikoista, niin silloin sitä myös odotetaan jotain todella tärisyttävää. Keikalla oli myös fiilis, että olin yksiä harvoista, jotka edes tiesivät nimen George Lewis Jr. Ympärillä oli pääasiassa sankoin joukoin pääesiintyjän faneja, jotka eivät tuntuneet muuta toivovan kuin aikakonetta ja matkaa kaksi tuntia ajassa eteenpäin.

Ei keikka ollut katastrofaalisen huono, koska Tyrant Destroyed ja Slow onnistuivat herättelemään yleisöä pois koomasta. Anteeksi en kuitenkaan anna When We're Dancingin outoa miksausta ja biisin alla sykkivän, viime vuoden parhaimman bassoriffin raiskaamista. Lewis innostui liian harvoin revittelemään äänellään, kosketinsoittaja luuli olevansa coolimpi kuin mitä oli ja jokapaikanhöylä-kitaristi-basisti-dunno näytti olevan hukassa lähes koko ajan. Lewis onnistuneesti aisti laimean ilmapiirin ja kysyikin yleisöltä, oliko porukka innoissaan Kanye Westistä. Voitte arvata, missä kohdassa keikkaa suurimmat huudot ja taputukset kuultiin.

Tavataan joskus myöhemmin uudestaan ja mieluiten Tavastialla vielä vuoden sisällä, haluan tosissani päästä kuulemaan Forgetin klassista post-punk/kasari/dreamp pop fiilistelyä paremmissa tiloissa ja parempaan aikaan.




Jumalaton tungos. Porukkaa on viidessä rivissä ja arviolta 100 ihmistä on jo täyttäneet eturivin. Vessaan ei pääse menettämättä eturivipaikkaa ja nälkäkin alkaa olemaan hirmuinen. Istunpa siis alas. Ja kun nousen ylös, on väkimäärä kymmenkertaistunut ja keikan alkuun on vielä tunti. Häh häh, tässä sitä vain eturivissä ollaan, kuhan keikka vain alkaisi ajoissa ja ehtisin James Blaken bassotunnelmoinnit kuulemaan. Olikohan Mogwai hyvä sinisessä teltassa? Battles varmaan vetää hyvän keikan, mutta ehdinhän ne vielä joskus näkemään. Mutta James Blakea en missaa, koska Jamie Woon jäi näkemättä.


Kanye Westin keikan alkuun oli vielä reilusti aikaa ja porukkaa saapui hyvissä ajoin varaamaan ensiluokan paikkoja. Sitä ihan sattumalta tulee heitettyä kaikenlaista läppää tuntemattomien kanssa ja tunnelma alkaa kohota ja kerääntyä niin kuin tummat pilvet myrskytuulen saattelemina Suvilahden yllä. Keikkahan ei missään nimessä pääse alkamaan sovittua aikaisemmin, vaan joudumme odottamaan vajaat 45 minuuttia. Niihin 45 minuuttiin mahtui mm. roudareille hurraamista, koska ne idiootit osasivat takerruttaa lavakankaat screeniin ja yrittivät irrottaa kankaanpalasta yhtään liioittelematta vartin; Kanye Westille buuaamista, Tea Khalifalle nauramista, Rihannan huudattamista, kauhukuvien maalaamista keikan peruuntumisesta ja hulvattomia ehdotuksia korvaaviksi esiintyjiksi; Jare&EbolaGulli (virallisesti JVG), Puhuka Kone, Tuksu, Petri Nygård ja 50 Cent - hauskaa meillä ainakin oli!


!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!

Kanye West 21.15 (n. 21.45-22.00). Ja sitten yhtäkkiä mies oli metrin päässä minusta ja hyppäsi tunnelmaa pilaavan ramirentin selkään ja nousi korkeuksiin keskellä yleisöä. Taustalla oli kymmeniä tanssijoita ja H-A-M:in megalomaaninen klassinen ooppera pauhasi. Kangas tipahti paljastaen hellenistiset patsaat, jotka olivat vähintään eeppisiä. Ilmassa oli suuren spektaakkelin tuntua. Ja tuskin kukaan osasi sillä hetkellä arvata, mitä tulevan piti - yli kaksituntinen ja kolmenäytöksinen hip-hop-ooppera.


En pysynyt laskuisssa, kuinka monta biisiä noiden kahden tunnin aikana kuulimme, mutta voisin veikata lukumäärän hyppäävän lähemmäs kolmeakymmentä. Oli ilahduttavaa ja suorastaan räjäyttävää, että kolmeen näytökseen mahtui kaikki herra Westin suurimmat ja pienimmät hitit: 808s & Heartbreakin autotunesähellykset, Graduationin bilebiisit, The College Dropoutin ja Late Registrationin klassikot ja My Beautiful Dark Twisted Fantasyn uuden popmusiikin merkkiteokset. Popmusiikin, koska viimeistään My Beautiful Dark Twisted Fanasylla Kanye West muuntui pelkästä räppäristä yleismaalliseksi neroksi, joka osaa yhdistää kaksi maailmaa länsimaiden väestön iloksi. Ja vitutukseksi. Rakastamme vihata Kanye Westin egoilua ja kusipäisyyttä.

Mutta jos joku pystyy tekemään elämästään ja urastaan kolminäytöksisen oopperan, jonka aikana voimme todistaa miehen itkevän, haistattavan paskat kaikille, nostamassa itsensä uudeksi Jacksoniksi ja suorittamaan henkisen ruuminavauksen koko maailman nähtäväksi spektaakkeliksi, on ehkä paikka sydämissämekin ansaittu. Tylsiä hetkiä ei käytännössä ollut, eikä yleisö tuntunut saavan koskaan tarpeekseen. Vaikka emme kuulletkaan Monsterin Nicki Minajin timanttista verseä, Gorgeousia tai Blame Gamea, oli show täydellinen jokaista elementtiä myöten.


Lavallakin tapahtui niin paljon, että jos musiikki ei miellyttänyt pystyi huomionsa kohdistamaan visuaalisuuteen tai vaikka todella lahjakkaisiin tanssijoihin. Minä harvoin kehun tanssijoita, koska tanssijat eivät koskaan kehu muita tanssijoita kateuksissaan! Mutta se nainen, joka tanssi Runawayn aikana Westin itkiessä, oli mahdollisesti ilmaisuvoimaisin tanssija, jonka olen ikinä nähnyt. Sulava, aksentoitu ja raa'an kaunis ilmaisu yhdistettynä Yeezyn katkeraan tilitykseen omasta paskamaisuudesta ja vielä ääni, joka oli katketa itkusta saivat minutkin melkein itkun partaalle. Kun Yeezy käski pitämään kiinni rakkaistaan ja vieressäni olleet tuntemattomat ihmiset sulkeutuivat halauksiin, olin hyvin herkässä mielentilassa ja hymyilin maailman tökeröimmällä tavalla. Sillä hetkellä ymmärsin Kanyeta paremmin kuin koskaan ennen enkä voinut pitää häntä pelkkänä kusipäänä. Mies sentään ymmärtää tekojensa merkitykset ja vaikutti vilpittömältä. Itse en ainakaan osaisi feikata kyyneliä yhtä vakuuttavasti. Huh huh, nero mikä nero.


En ehtinyt James Blaken keikalle, mutta pääsin sentään todistamaan The Wilhelm's Screamin upean loppunostatuksen. Kiusasinkin ihmisiä epävireisellä tulkinnallani biisistä, sori vain! Olimme hieman hämillämme Kanye Westin keikasta ja puimme suut vaahdossa kaikkea kokemaamme. Pompimme ja huusimme. En edes tiedä, miksi niin teimme, mutta olimme niin fiiliksissä. Olimme kaikki kokeneet jotain suurta ja once in a lifetime tyyppisen kokemuksen ja vielä eturivistä! Ei olisi voinut olla parempaa päätöstä viikonlopulle.

Hänkin kiittää.


Kiitos kaikki ihmiset, joihin tutustuin viikonlopun aikana. Kiitos kaikki mahtavat esiintyjät, teitte elämästäni piirun verran siedettävämpää. Kiitos flow'n järjestäjät, että saamme kokea Suomessa jotain muutakin kuin rockfestareita. Oli ehkä elämäni paras viikonloppu, ikinä. Ensi vuonna uudestaan ja eturivissä nähdään ihmiset!


... ja sinä iltana nauroimme ja söimme roskaruokaa pataljoonan edestä ja nukahdimme onnellisimpina kuin koskaan aikaisemmin.  Nyt pitää vain kerätä voimia, että jaksetaan vuoden päästä riehua ja nauttia täysin rinnoin Suomen parhaimmista festareista. Sydämeni jäi jonnekin Suvilahden vanhan voimalan maastoon ja pyhiinvaelluksen tulen suorittamaan joka elokuu...



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti