perjantai 19. elokuuta 2011

Flow /// 2011 /// 13.8. /// LLL A A U AA NNN N TTTTT A AA IIIIII PT. 1



Flow'n perjantaihin tästä.
Flow'n launtai pt. 2 härifrån!
Flow'n sunnuntaihin *tänne näi.*


Lauantai tarjoillaan kahdessa osassa, koska liikaa juttua ja kun kukaan ei jaksa lukea 1655 sanan mittaista blogipäivitystä, niin parempi näin. Ekassa osassa Yona, Regina, The Pains of Being Pure at Heart, Iron & Wine ja vuosituhannen megapettymys Lykke Li.

Tarkoitukseni oli käydä pistäytymässä Linnanmäellä aamupäivästä, mutta arvaa pystyikö sitä kirkuvien lasten sekaan lähtemään kolmen tunnin yöunien jälkeen. Ja kaiken lisäksi olin unohtanut käydä ruokakaupassa edellisenä päivänä, joten flow'n lauantaihin lähdettiin todella kevyesti! Hyvän idean tasolle jäi yritys käydä Sörnäisissä syömässä pitsaa, mutta siinä vaiheessa, kun aamuiltapäiväkoomassa huomasin olevani jo Kalasataman metroasemalla, oli ajatus Reginan eturivin missaamisesta nälkäkuolemaakin pahempi vaihtoehto. Nakki tarjosi helpostusta ja suunnattomat ranskalaiset antoivat jopa suurempaa nautintoa kuin edellisenä iltana. Sitä ennen kuitenkin perinteinen visiitti paitakojulle ja mukaan tarttui kirottu Lykke Li.

Kaveri söi kaksi ruokamyrkytyksen uhallakin (vuosi 2009 ja oksentelu Vampire Weekendin aikana, you know who you are)


Yona 14.30. Sanotaanko, että sivusilmältä Yonan keikka vaikutti, öh, mielenkiintoiselta. Turhankin taiteelliselta ja dramaattiselta, joku voisi sanoa katsoessaan kelloa. Vain debyyttiä kuunnelleena totean kylmästi, että mielummin kuuntelen levyltä tätä Eloveena-neitoa, koska aika ei vain ollut oikea. Sitä lähes poikkeuksetta toivoisi kaikkien artistien esiintyvän yöllä..


Regina 15.30. Tätä keikkaa olikin odotettu ja kolmesti Reginan keikalla käyneen kaverin hype tarttui itseenikin ja olin jo valmis ojentamaan sydämeni Iisalle vielä kun bändi vasta oli soundcheckiä suorittamassa. Olin kuitenkin varannut sydämeni Lykke Li'lle, mutta siinä vaiheessa en vielä tiennyt lähestyvästä suru-uutisesta..

KEIKASTA KUITENKIN! Eihän sitä voinut olla hymyilemättä, jammailematta ja fiilistelemättä koko keikan ajan! Iisa oli viehättävä ja ne silmät polttivat sieluuni ikuiset jäljet, rumpu-Mikko oli siististi cool ja den andra Mikko oli siististi coolimpi. Ainakin eturivistä nautittuna keikka oli suurta nautintoa ja homma toimi. Keikkasetti oli puolestaan suuri yllätys, koska suurimmat hitit oli jätetty pois ja uusi/vanha vuorottelivat. Viimeistään tuolloin sitä tajusi, miten lyhyessä ajassa Reginasta on kehittynyt albumi albumilta aivan toinen bändi, mitä se oli syntyessään. Ehkä sitä hieman kaipasi elektropoppia, mutta uusi linja toimii ja upouusista biiseistä erityisesti Mustavalkea(?) herätti suuren hypeaallon kaveriporukassamme. Tulen toistekin ja levyn laitan ennakkotilaukseen! SUURI KIITOS! 




Tässä vaiheessa koittikin tähän astisen festivaalin pahin päällekkäisyys... Shine 2009 ja The Pains of Being Pure at Heart. Molemmat olisin halunnut nähdä, mutta taisin tehdä oikean ratkaisun jäädessäni siniseen telttaan nauttimaan tulevaa särinäpopin herkutteluhetkeä! Ja Magenta Skycode tuntui liian imelältä vaihtoehdolta päiväsaikaan. ps. Relief ei ole mitään verrattuna  I I I I I.

The Pains of Being Pure at Heart 17.15. Tea Khalifan todella ontunut esittely meinasi räjäyttää aivoni - ensi vuonna laitan korvatulpat aikasemmin. Toisin kuin suurin osa keikalla olleista, en pitänyt keikkaa tylsänä missään nimessä, koska olin itse aivan läpimärkä keikan loppuvaiheessa... oikeastaan, viimeistään Young Adult Frictionin kohdalla. En pidä Painseja munattomana 2000-luvun vastineena My Bloody Valentinelle tai Black Tambourinelle, vaan sympaattisena ja vaikeassa musiikkilajissa onnistuneena yhtyeenä. Debyyttilevyn biisit ovat ehkä häiritsevän samanlaisia ja variaatio tuntuu olevan vieras sana bändin jäsenistölle, mutta se, mitä eturivin ja lavan välillä oli sen tunnin sisällä... HUH HUH. Yhtään sortumatta ylilyönteihin pidin bändiä ylivetona, settilistaa virheettömänä, bändin vähäeleistä lavapresenssiä katsoin lumoutuneena ja awww'asin tuhansia kertoja Kip Bermanin söpöille välipuheille.

Olin ekstaasissa koko keikan ajan ja hurmioituneena taputin keikan lopulla viisi minuuttia putkeen bändiä takaisin lavalle - edes yksi biisi vielä, puolikas? En ollut ollut siihen asti toisella keikalla, jolla yleisö olisi innostunut jokaisen biisin aikana hakkaamaan kämmeniään vereslihalle toisiaan vasten. Tässä vaiheessa päivää luulin jo löytäneeni festivaaliviikonlopun ylivoimaisen voittajan, koska en yksinkertaisesti ollut koskaan kokenut vastaavanlaista iloa livekeikasta!





Pienen tauon paikka oli ja tuli sitä hetki Jo Stanceakin kuunneltua - Pori Jazz anyone? Vitsit vitseinä, Stance oli juuri sopivaa musiikkia siihen aikaa iltapäivästä ja festariväellä tuntui olevan mukavaa. Itse nakersin suklaapatukkaa, enkä edes luonut katseita festariherkkujen suuntaan, saatika 9€ euron kaljaa kitannut; sillä hinnalla kuvittelisi saavansa jumalten juomaa. Mustassa teltassa aloitteleva The Dø olisi kiinnostanut, mutta Iron&Wine meni arvojärjestyksessä edelle unohtamatta Lykke Li'tä, joka esiintyisi heti partajeesuksen jälkeen.

Arvatkaa esiintyikö? Siinä sitä pällisteltiin päälavan edessä punakirjaimia, jotka selittivät jotain huonoista uutisista ja peruuntumisesta. *not lykke li, not lykke, not her..* Ja pian sainkin viestin kaveriltani: "VITTU LYKKE LI" ja heti perään toisen itkuhymiöllä varustetun tyhjyyden. Välitin viestiä eteenpäin muille tutuilleni festarialueella ja valitettavasti eräs Lyken suuri fani poistui alueelta heti tiedon saavutettua hänet. Onneksi oli vain Lappeenrannasta eikä Meksikosta, kuten joku huono-onninen fani. Kolmas kerta toden sanoo ei kuulunut tämän epäonnisen suosikkeihin (kolme missattua Lykke Li'n keikkaa takana). Onneksi emme ostaneet punaista ruusua Lykke Li'tä varten - she broke my heart :'(((.

Iron & Wine 19.30. Pakko sanoa, että Iron&Wine meni pääasiassa shokkiuutisesta toipuessa. Hyvältähän se kuulosti ja ilahdukseksi vanhaakin materiaalia kuultiin jonkin verran. Kiitos Sam Beamin stylistille, että jeesuslookia oli hieman muutettu ja nyt mr. Beam näytti karismaattiselta artistilta. Pidennetty keikka meni hetkessä ja livenä homma toimi kuulokekuuntelua paremmin. Monet pohtivat kyllä esiintyjän aikaa ja paikkaa virhearvionniksi, mutta itseäni enemmän mietitytti hulvattomat rumpalit, käytettyjen kitaroiden määrä ja fiilistelevä roudari, joka pisti tanssiksi useammankin kerran viritellessään kitaroita. Sweet. Ja myönnän, olin itkun partaalla Walking Far From Homen aikana.



Keikan jälkeen lähdin vitutuksissani vaeltelemaan alueella ja päädyin sattumalta siniseen telttaan, jossa odotti festivaalin suurin yllättäjä.


TO BE CONTINUED...

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti