perjantai 19. elokuuta 2011

Flow /// 2011 /// 13.8. /// LL AAA A UU U A A A NN N TT A A IIIIII PT. 2


Koska lauantaina sattui ja tapahtui paljon... sanottavaakin on ujosti liikaa! Tässä lupaamani toinen osa lauantaihin sarjassamme "Elämäni paras viikonloppu Helsingissä = Flow Festival 2011". Olen tosi pahoillani, mutta jostain syystä en mahtanut itselleni mitään tätä tekstiä kirjoittaessani. Päästin sisäisen demonini irti ja mopo karkasi käsistäni muutamaan otteeseen. Anteeksi jo nyt. Ja anteeksi, että tämäkin teksti on 1228 sanaa pitkä.


Flow'n perjantaihin this way, please.
Flow'n lauantai pt. 1 tästä näi.
Flow'n sunnuntaihin *esta aquí.*



Shantel & Bucovina Club Orkestar 20.45. Missasin homman aloituksen, mutta ei tarvinnut kauan sivusta seurata, kun huomasi olevansa juhlijoitten keskellä tanssimassa viimeistä päivää. Kaverini lähti ostamaan juustonaksuja tylsistyessään ja itse jäin ihmettelemään, mitä helvettiä täällä juuri tapahtuu. Myönnän, että en ollut koskaan kuullutkaan Shantelista, mutta sillä ei ollut mitään merkitystä. Aivan tajuttoman hyvä tunnelma teltassa ja loppuvaihe oli täyttä hurmosta. Shantel tuli yleisön joukkoon ja siitähän porukka vasta villiintyi. DISKO DISKO PARTIZANI!!! Olen aina ollut heikkona balkanilaisvaikutteiseen musiikkiin, koska soitan baritonitorvea ja itäeurooppalaisessa musiikkissa jos missä osataan käyttää vaskisoittimia mitä täydellisimmällä tavalla. Balkanbeat ei koskaan petä ja edes kerran olin Tea Khalifan kanssa samaa mieltä: "Jumalauta, mitkä bileet. Mä oon sanaton."

DISKO DISKO PARTIZANI!!! DISKO DISKO PARTIZANI!!! DOWN DOWN DOWN DOWN DOWN DOWN DOWN DOWN!!! JUMP JUMP JUMP JUMP JUMP JUMP!!! JUMP!!! JUMP!!!!!!! DISKO DISKO!!! *PUM PUM PUM PUM* *EEEE PPPP IIII I II LLLL LLL EEEEEE P P PPP SS SS SS III AAA AAA AAAA AAAA AAA AAA AA!! *RIKS RAKS POKS JA PUM PUM PUM* *JUMP JUMP JUMP JUMP JUMP JUMP JUMP*

Siinä kuvailtuna keikka. Lavalla epilepsian ja migreenin herättelevä valoshow ja paljon pomppimista ja kovia ääniä. Omat poskeni puutuivat soittajien puhallintyötä katsellessa - jos edes satuin katsomaan lavalle muiden ihmisten sijasta. Shantelin keikalla sitä unohti olevansa hipsterparatiisissa, koska kerrankin teltassa oli menoa ja meininkiä kuin normifestareilla: juopuneita ihmisiä, tönimistä, huutoa ja naurua, vähäpukeisia naisia ja paljon, paljon olutta. Saletisti natsasi ja tosi buenos tardesit vaan kaikille paikalla olleille.



Janelle Monáe 22.30. Toivuttuani edellisestä ja vaatteideni kuivuttua hain paikkaa eturivistä, koska halusin olla aitiopaikalla todistamassa yhtä viikonlopun odotetuinta keikkaa. Vielä en tiennyt, että 1½ tunnin päästä poistuisin paikalta vaatteet niin märkinä, että paikalla olleet olisivat voineet luulla saaneeni lämpöhalvauksen tai kusseeni housuihin.

Onko tämä todellista? Lykke Li perui, mutta ihan sattumalta sain parempaa kuin osasin koskaan odottaa. Lykke Li olisi varmaan ollut suuri pettymys, mitä livevideoiden perusteella pystyi odottamaan, ken tietää. Mutta kiva tämä Shantel, hassu äijä. Täytyykin kuunnella Shantelia spotifysta heti maanantaina. Onpas eturivissä paljon naispuolista väkeä. Missä ovat kaikki miehet? Olenko nyt aivan väärässä paikassa? Miksi kaikki tunkevat kyynärpäitään kylkeeni yrittäen viedä paikkaani!?

Paikka täyttyi hyvissä ajoin ja eturivissä oli todella ahdasta. Monáe huudatettiin lavalle maailmantähden elkein ja musiikin alettua homman nimi oli selvä - spektaakkeli. Suuni loksahteli auki lukemattomia kertoja keikan alta ja ahdas eturivi oli täynnä positiivista energiaa pursuavia fiilistelijöitä. Janelle osasi villitä yleisöä, tanssia virheettömästi, laulaa sielunsa yleisön ylle ja olla vielä inhimillinen. Ei mikään kusipää Whitney Houston-diiva, vaan sympaattinen esiintyjä! Janellen kaltaisia esiintyjiä harvoin kohtaa ja silloin, kun sellainen sattuu 100 m säteellä samalle alueelle, on ikimuistoinen keikka taattu. Kuvittelin TPoBPaH:in keikan olleen elämäni täydellisin hetki musiikin kohdalla, mutta kun mustat ja valkoiset pallot vyörytettiin yleisön niskaan... olin valmis itkemään onnenkyyneliä. Kaikki tanssivat, kaikki huusivat, kaikki olivat hetkessä läsnä.

Ja meitä kaikkia hallitsi uusi supertähti Janelle Monáe. Söimme hänen kädestään ja teimme juuri niin kuin meitä käskettiin. Me myös halusimme tehdä niin - minä ainakin. Olisinpa sittenkin ostanut sen punaisen ruusun ja ojentanut sen maailman ihanimmalle naiselle.



Keikka olisi ollut täydellinen jo ilman Come Aliven (The War of Roses) loppuhuipennusta, yhteislaulua ja Shantelin ja Monaén yleisön sekaan sukeltamista, sulkeutumista ja piirituokiota. Aivan kun keikka ei olisi ollut täynnä positiivisia WTF-hetkiä, kun Cold War ja Tightrope olivat aiemmin jo räjäyttäneet tajuntani. Mutta vielä Shantel sheikkaamassa ja paljastamassa rintakarvojansa metrin päässä???? Huusin, nauroin ja tanssin. Olin niin helkutin onnellinen. Sellaisen tunteen haluaisi kokea päivittäin. En oikeastaan olisi jaksanut tanssia, mutta kun huudettiin koko ajan FASTER, FASTER!! ja COME ALIVE!! niin sitä aina heräsi sopivasti kuoleman rajamailta takaisin tanssihurmokseen. Eilisen rakkulat puhkesivat uudestaan. Vaan ei haittaa!

Ja kohta kaikki olikin ohi. Lavalla oli täysi kaaos päällä, niin myös yleisössä. Monáe poistui lavalta jossain vaiheessa. En huomannut, koska olin haltioitunut yleisestä ilmapiiristä ja orkesterin suvereenista riehumisesta. Huusin vähän lisää ja taputin kämmeneni punaisiksi. Olin pyörtyä, koska tajusin syöneeni vain yhden suklaapatukan ja ranskalaiset ja juoneeni litran vettä koko päivänä - fuck that all, JANELLE MONÁE FTW !!!

Ja niille, jotka eivät olleet paikalla.. tässä videota siitä, mitä tapahtui Glastonburyssa aikaisemmin kesällä. Paitsi teltassa tunnelma oli potenssiin kaksi ja lavalla oli myös Shantel, myös yleisö oli lähempänä koko ajan. Keikan olisi aivan hyvin voinut siirtää päälavalle, mutta näin teltassa tunnelma oli varmasti tuhat kertaa parempi. Anygays, aivan uskomaton elämys. Elämäni hurmoksellisin keikka. Tähän tulen vertaamaan tulevaisuudessa kaikki keikkani!!!
Hesaria lainaten, matto maton jälkeen - mattoja eveywhere -  kaikki vedettiin jalkojeni alta uudestaan ja uudestaan ja leukaluuni olivat poistuneet tästä maailmasta hämmästyksen voimasta.




Keikan jälkeen vyörynkin Empire of The Sunin kautta kohti Voimalaa aikeenani viettää loppuilta tanssilattialla. Haluaisin vaihtaa vaatteita, mutta onneksi tuulinen ilta kuivattaa sen, minkä kasteleekin. Empire of the Sun ei muuten paljoa vakuuta kauempaa seurattuna. Ulkoisesti vaikuttavaa, mutta jos bändin biisimateriaali on yhden hittibiisin varassa, ei pysty kuin ihmettelemään yleisön määrää päälavan edessä. Olisivat tulleet Janellen keikalle (aivan kuin sinne olisi mahtunut enempää porukkaa.). En ehdi ostaa ruokaa, mutta vesipulloni on pakko saada täyteen nestemäistä kultaa - läpinäkyvää kultajuomaa.

Martyn 23.15. Koskaan kuullutkaan, mutta siellä se pöydän takana koneensa ääressä hääri. Soitti vielä yliaikaakin. En oikein välittänyt, liikaa satunnaisia biittejä, jotta olisin halunnut heittää käteni ilmaan ja unohtaa kaiken muun. Selkeästi porukka odotti tulevaa artistia enemmän, mutta positiivista ainakin oli hieno valoshow.

Oni Ayhun 00.15. DJ-setti alkoi todellisuudessa vasta puolen jälkeen ja 25 minuutin yleisön trollauksella, minkä seurauksena kuului useampikin "mitä vittua" ja "lähetään menee". Parikin tyyppiä rankkasivat "muijan" ulkonäköä ja kauhistelivat "akan" rumuutta - eivät tainneet tietää, kuka oikeastaan tunnistamattomana peruukin alla musiikkia soitti. Alkujärkytyksen jälkeen homma lähti käyntiin vahvasti ja jo hetkessä olin uppoutunut nauttimaan basson ja biittien humalluttavasta voimasta. Ei siinä tarvinnut ylihintaista kaljaa kitata tai maria poltella, mitä yllättävän moni teki. - Tällaisen DJ-keikan jälkeen on mahdotonta kuulla yhtäkään Party Rock Anthemia tai Lappeenrannassa niin suosittua Pendulumia tanssilattialla itkemättä, nyökkäillä vain saattaisin. - Klubin väki oli innoissaan eikä olisi tohtinut päästää illan pääesiintyjää lavalle, mutta kaikki hyvä loppuu aikanaan. Ja minä, taas kerran läpimärkänä ja nälissäni olin onnellisempi kuin koskaan aikaisemmin vuoden sisällä.




Pantha du Prince 01.30. "Illan pääesiintyjä käyttää show'ssaan strobovaloja" tai jotain luki klubin sisäänkäynnillä. Olen aina halunnut tanssia strobovalojen sykkiessä ja täytyykin sanoa, että hauskempaa puuhaa saa hakea. Kanssabilettäjien liikkeitä on mielenkiintoista katsella ja etenkin omat kädet tuntuvat maailman mielenkiintoisimmilta, kun valot huutavat epilepsiaa. Pantha du Prince oli loisto, mutta toisinaan mietin minimalistisen teknon olevan välillä liiankin minimalistista. Onneksi väsyneenä en jaksanut kauaa uhrata ajatuksiani tälle, vaan keskityin musiikin virtaukseen. Lopuksi heitetty Stick To My Side vahvisti flow'n mainetta hipstereiden mekkana; Noah Lennox on indiejumala ja missään muualla ei tanssittaisi yhtä villiintyneesti kuin flow'ssa tällaisen musiikin soidessa.

Jotain tällasta sielläkin oli + strobot(?) ja savua heiluvien vartaloiden lomassa.


Oli nälkä ja jano. Palautan vesipulloni ja saan jopa panttini takaisin. Yöbussi. Hot Dog kahdella nakilla ennen sitä - eikä tabascoa, kiitos. Bussissa nauramme nukahtamaisillaan oleville ihmisille ja koemme häpeää nauraessamme naiselle, jonka poikaystävä istui vieressämme - hupia kestää ainakin 5 minuuttia ennen kuin pariskunta poistuu bussista, hups. Kämpillä jalkamme haisevat ja sänkyni narisee. Kello on 05.12 ja ajattelen, etten tule ikinä selviämään huomisesta hengissä.

Best. Day. Ever.


TO BE CONTINUED...

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti