sunnuntai 3. heinäkuuta 2011

Patrick Wolf - Lupercalia

Näin ekana, sori pitkästä tauosta. Oli juhannusta, häitä, kaverin visitointia ja pientä writer's blockiaki viime aikoina, että nyt sitten taas jaksaa juttua viäntää oikein urakalla. Ukkosetkin yrittää katkasta sähkövirrat, mutta ei anneta sen haitata.




8.8/10.0

En ole koskaan ollut Paten suurimpia faneja, en edes satunnainen kuuntelija. En ole koskaan innostunut miehen tekosista, mutta tämän levyn jälkeen voisin mielenkiinnosta altistaa korviani hepun muulle tuotannolle, ihan vain siitä syystä, että tämä levy on kuulema miehen huonoin. Naivi rakkauslevy toimii kesällä ja on melko mukavaa musiikkia yliempaattisille ihmisille. Maustehyllystä mukaan on temmattu niin poppia kuin rockia, folkia, elektroa ja jousisovituksia - hienolta näyttää ainakin paperilla tähän asti.

Wikipedia tarjoaa lisätietoa albumin nimestä: "Lupercalia oli antiikin Roomassa vuosittain 15. helmikuuta vietetty juhla. Alkujaan juhla oli puhdistusrituaali, joka myöhemmin sai myös hedelmällisyysrituaalin piirteitä." Ilmassa on suuren juhlan tuntua, rakkaudesta pauhataan ja sen sellaista. Aika vakiokamaa, mutta tarttuvia ja helposti replay-buttonille eksyviä biisejä riittää.


Mies, joka näyttää James Blaken ja Owen Palletin serkulta ja kuulostaa Osa Salolta, osaa kirjoittaa tarttuvia pop-biisejä, joiden sovituksissa on onnistuneesti käytetty ilmavuutta. Nykyään kaikki on aika turboahdettua ja prosessoitua - Lupercalia kuulostaa luonnolliselta ja välittömältä. Ainakin tällä osalla Lupercalia vastaa nimeänsä. Levy on ehdottomasti helppoa kuunneltavaa, mutta sovitukset ovat lievästi tylsiä samojen elementtien toistuessa jatkuvasti. Jonkinlaista vaihtelevuutta olisin toivonut joukkoon sekaan, vaikka kunnon tanssibiittiä sykkivä Together yllättää ulkomuodollaan. Saisimmeko ensi kerralla puhdasverisen tanssilevyn, kun se kerran onnistuu näinkin mallikkaasti.


Biiseistä etenkin sinkkuina julkaistut The City ja House saavat hymyn huulille mielialasta riippumatta. Muita ässävetoja ovat ehdottomasti The Future ja aiemmin mainittu Together. Ongelmana on vain levyn teemana toimiva rakkaus, joka ei valitettavasti aina riitä, ellei lähestymistyyli ole tarpeeksi omaperäinen. Pop-musiikissa rakkaus on niin loppuunkäsitelty klisee, että ihmettelemättä ei voi olla, kuinka siitä edelleen kirjoitetaan kaikista eniten.

Mutta yksi sointusarja kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, vai miten se oli. Se, mitä sanat eivät riitä kuvaamaan tarpeeksi paljon, auttaa kauniit ja hauraat melodiat. Lupercalia on ennen kaikkea "feel good" - levy, jonka kaltaista ei ole vielä tänä vuonna montaa ilmestynyt. Lupercalia on kuin pieni piriste harmaan arjen ja rutiinien keskellä, joka tehoaa yhtä vakuuttavasti kuin kahvin sekaan suodatettu kaakaojauhe (jos et ole kokeillut, kokeile ihmeessä!) - muistutus, että tällaistakin elämä voisi olla. Joskus on hyvä vain vaipua illuusioon onnesta ja unohtaa koko muu maailma. Lupercalia on loistava huume toiseen maailmaan hetkeksi. Toisille se antaa voimaa, mutta viime aikoina minua se vain masentaa. Sama juttu oli eilisillä häillä. Mikään ei ole ärsyttävämpää kuin toisten ihmisten onni, kun kateus ja toivottumuus iskevät.

Ei anneta huonojen päivien tulla väliin! Lupercalia on levy, jonka kuuntelemiseen suosittelen pirteämpää mielialaa. Toisinan olen halunnut motata Patrickia silmien väliin, kun ärsytys on käynyt liian voimakkaaksi. Muilta osin, good to go. Haluan toivoa, ettei tämä ole kertakäyttötavaraa. Lupercalia on mukava pop-levy, joka toki kierrättää vanhoja kliseitä, mutta lopputulos on melko hurmaava. Kaikille romantiikan nälkäisille ja suurien tunteiden ystäville.

Maailmantuskaa suodattavat älkööt vaivautuko.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti