maanantai 18. heinäkuuta 2011

John Maus - We Must Become The Pitiless Censors Of Ourselves


0.0/10.0

We Must Become The Pitiless Cescors Of Ourselves on vuoden ärsyttävin levy. Se on todellakin jotain niin kauheata, ettei sitä voi olla kuuntelematta repimättä hiuksia päästänsä hulluuden merkiksi. Mitä helvetin Joy Division synapoppia tässäkin on yritetty, laulu on sietämätöntä ja biisit suoraansanottuna ebolavirusta hirvittävämpää jälkeä. We Must Become The Pitiless Censors Of Ourselves ei johda nopeaan kuolemaan, vaan jättää kuulijan kitumaan loppuelämäkseen ja potemaan vitutusta, miksi edes vaivauduin kuuntelemaan tätä kidutuslevyä.


John Maus on poliittisen filosofian professori Hawaijin yliopistolla, jolla on yhteyksiä Ariel Pinkiin. Siinä, missä Ariel Pink's Haunted Graffiti viime vuonna onnistui luomaan suorastaan hulvattoman hauskan nostalgia-rock-levyn, joka lainasi koko olemassaolonsa perustuksen 60-luvulta tähän päivään asti, epäonnistuu John maus jokaisessa pop-kulttuuriin viittaavassa asiassa. Tylsää ja epäinspiroivaa ja kuivempaa kuin Gobin autiomaassa. Ariel on viihdyttävä persoona, John Maus tuntuu kaipaavan lääkärin apua. On suorastaan pelottavaa, että filosofian professori voi tällaista mielettömyyttä suoltaa aivoistaan. Sitä on varsin helppo huomata, että tällä kertaa ylimääräisellä kikkailulla ja taiteilulla on pelkästään yritetty peittää biisinkirjoituksen ongelmia. Retrosoundit ja lauluosuuksien kaiuttaminen aiheuttaa päänsärkyä ja on vaaraksi kuuntelijan mielenterveydelle.

Tätä syntyy, kun Ariel Pink tuottaa New Orderin levyn kaikissa maailman huumeissa yhtä aikaa ja kaikki paikallaolijat sammuvat huuruihinsa - studion siivooja tulee hädissä herättelemään läsnäolijoita. Kukaan heistä ei herää, joten siivooja saa kuningasidean soittaa ja äänittää kaikkea mahdollista studiosta löytyvillä soittimilla ja leikitellä reverbillä ja efekteillä lauluäänellään. Siivottuaan normaalin tapaan ja saatuaan äänitykset valmiiksi,  John Maus(!) poistuu paikalta ja Ariel Pink ja New Orderin poijjaat ihmettelevät mitä helvettiä on tullutkaan kännissä ja huumeissa tehtyä. Ta-da! We must Become The Pitiless Consors Of Ourselves is done!

Mikä tekee asiasta entistäkin pelottavampaa... tähän on kuulema mennyt viitisen vuotta! Siis puoli vuosikymmentä. Eikö kukaan ole uskaltanut sanoa herra Mausille, että kaikki eivät oikein nyt pelaa yhteen.. Levy nimittäin pursuaa liikaa korniuksia mauttomista soundeista yltiömelodramaattiseen lauluun. Paremmissa käsissä kasassa olisi voinut olla viihdyttävä levy, mutta tällä saraa levy jää auttamattomasti itsensä vangiksi. Niin kuin Ariel Pink omassa tuotannossaan käyttää samoja elementtejä ja tekee niistä mielenkiintoista musiikkia, tuntuu kuin John Maus olisi ensimmäistä kertaa studiossa äänittämässä hätäisesti demoja. Kautta historian olemme kuulleet hienoa ja kokeellista syntikkamusiikkia, mutta tämä levy ei tahdo löytää oikeaa tietä. Yksinkertaisesti: toteutus kusee, mutta minä en hunajaa.



John Maus on kuin Scott Walker kännissä ja äänihuulet rikki revittyinä. Kaikuu ja kaikuu, päästäisit itsesi pintaan edes joskus? Ja sittenkun päästät itsesi liian lähelle, kaiutat silti ääntäsi häiritsevästi. Tuntuu kuin Maus yrittäisi pakoilla kuulijaa hautaamalla itsensä jokaisen mahdollisen efektin alle. John Maus, ei, et ole yhtä cool kuin Karin Dreijer, et edes oppi-isäsi Ariel Pinkin veroinen. Tämä levy jos mikä vaatisi auto-tunea! Mausin baritoni on ärsyttävä ja häpeäksi Ian Curtisille, Tom Waitsille, Scott Walkerille ja Paul Banksille. Sus siunatkoon.



Levy ei edes ole hyvä vitsi. Se ei ole läheskään hyväksyttävä pastissi 70/80-lukujen vaihteesta ja rakkaudesta syntikkapopin alkuperälle. Rupean jo toistamaan itseäni, mutta tätä huonompaa levyä ei varmasti kuulla koko vuonna. Perkele, jopa Jessie J:n levy oli parempi. Mielummin kuuntelisin Justin Bieberin ja Selena mikälie Gomezin duetoimia rakkauslauluja ja taustalle I LOVE YOU JUSTIN!! - tyttöjä kirkumaan - siinä olisi vasta taiteellinen ja kunnianhimoinen levy. Se olisi kaikkea, mitä We Must Become The Pitiless Censors Of Ourselves epäonnistuu olemaan. Harvoin sitä on näin varma omasta mielipiteestään.



Pitchfork antoi Best New Music tagin, Tiny Mix Tapes antoi 100/100 ja ylisti nerokkaaksi syntikkapopin mestariteokseksi. Itse olen ensimmäistä kertaa sitä mieltä, että musakriitikot voisivat lopettaa ylistyssanoistansa huumautumisen ja oikeasti palaamaan tähän maailmaan. Tarvitsemmeko enää lisää ihmisiä maailmaan pitämään tällaista musiikkia parhaana asiana koskaan? Arcade Fire oli oikeassa Rococo biisissään taidekoulukasvateista - John Maus on hipstereiden avant-gardea syöksemässä koko paradoksaalista kulttuuria alas levynkannessa näkyvästä majakasta tummaan karikkoon. Keisarin uudet vaatteet ja sillai. Ja siis. Voiko tämä mies oikeasti olla viisas ihminen? Epäilen hänen mielenterveyttään enemmän kuin Johanna Tukiaisen. Hell YEAH! Kuuntelen mielummin Hei Johanna! - biisiä, koska sille voin edes nauraa. Tällä ei ole viihde-, taide- tai huumoriarvoa tippaakaan.

Tästä vielä puuttuisi, jos John Maus tekisi itsemurhan.


RAKKAUVELLA: vihainen starbucks-angstiteini, joka lukee pitchforkia iPadillaan siemaillen Frappuchinoa ja päälle pohtii, uskaltaako The Horrorsien Skying levyä vielä hehkuttaa ihqussa blogissaan, kun Pitchfork ei ole sitä vielä arvostellut. Tarvitsen pitchforkin kertomaan, mikä on hyvää musiikkia :)

ps. ironia on vaikea juttu suomalaisille

pps. vai oliko se sarkasmi?

ppps. sovitaan, että molemmat.

pppps. en oo silti vielä niin katkeroitunut epäonnistunut muusikko, joka vitutuksissaan arvostelee huonosti kaikki ne levyt, jotka olis ite halunnu nuoruudessaa tehä

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti