torstai 14. heinäkuuta 2011

The Horrors - Skying



9.2/10.0

Suljen silmäni ja kuvittelen itseni taivaanrannalle liitelemään. Värit vaihtuvat psykedelian sävyttämästä sinestä auringon säihkeeseen, valon kulkeutuessa prisman läpi pilkkoutuu se spektrin tuhanteen loisteeseen. Enkä varmasti ole joitain sävyjä ennen edes nähnyt. The Horrorsin matka tuhnuisesta autotallista ja rämisevästä garage punkista on kulkeutunut taivaalle unenomaisiin maisemiin ja puhjennut kukkaan - tuhansien värien loistoon ja maailmaan, jossa ääniaaltojen synnyttämä illuusio on taiteilua unen ja todellisuuden välillä.


Kaukana ovat Strange Housen garage ja jopa Primary Coloursin post-punk, hyljätty on Geoff Barrowin ilmiömäinen tuotanto ja tuotanto on otettu omiin käsiin. Ja mikä parasta,  oma-aloitteisuus synnytti nuoren bändin parhaimman levyn - tähän asti. The Horrors kuulostaa viimeinkin yhtyeeltä, jonka jokainen idea on saanut arvoisansa toteutuksen ja soundi, joka miellyttää korvaa täyteläisellä yhdistelmällä pehmeyttä ja säröä, toimii paremmin täysmittaisena levynä kuin mitä Still Lifen perusteella olisi odottanut. Poikkeuksetta jokainen Horrorsia kuunnellut odotti pelonsekaisin tuntein tulevaa, mutta harva joutuu pettymään. Ja jos joku pettyy, niin aina voi ottaa levyhyllystä esiin Strange Housen ja Primary Coloursin!



The Horrors on aina ollut toisista saman "luokan" bändeistä, mutta viimeistään nyt The Horrors astuu omilleen. Toisaalta olisi hullua ja peräti idioottimaista väittää The Horrorsin keksineen jotain uutta, koska Galaxie 500, Siouxsie and the Banshees ja Pulp ovat vahvasti läsnä levyn jokaisena hetkenä. The Horrors esittelee asetelmaan torvisovituksia ja 2000-lukulaista tuotantoa, kuulostaa hieman mahdottomalta yhdistelmältä. Shoegazing, dream pop, yleinen maalailu, suoraviivainen rock ja lusikallinen alkuaikojen post-punkia ja ehkä vielä ripaus goottirockia tekevät Skyingistä monipuolisen ja nautinnollisen kuuntelukokemuksen. Kun muut ovat jo siirtyneet 90-luvulle raiskaamaan sen ajan musiikkia, kaivaa The Horrors rauhaan jätettyjen 70/80-lukujen parhaita puolia omaan soittoonsa.




Tiedän, että monet tulevat valittamaan, että jokainen biisi kuulostaa toisten kopiolta, mutta uskallan kyllä väittää vastaan. Biiseistä löytyy mielenkiintoisia yksityiskohtia, jotka tarkka kuuntelija kuulee ensikuuntelulla ja ne yksityiskohdat elävöittävät levyn kulkua. Tasapainoilu on hallinnassa ja levyn flow on suoraan sanoen uskomattoman soljuva. Skying vastaa nimeään, koska tunne on kuin lentelisi taivaalla, eikä ilmakuopista ole jälkeäkään. Kokonaisuudesta erottuu monia The Horrorsin uran yksittäisiä helmiä, kuten jopa popahtava You Said, vuoden parhaimman riffin sisältävä Monica Gems ja dramaattisen pitkätki jammailuksi yltävä Moving Further Away. Selvää on, että maistiaisena irroitettu Still Life on The Horrorsien paras biisi, minkä he ovat onnistuneet tekemään. Siinä on jotain ajatonta. Bändin päätös tehdä ja tuottaa levy täysin yksin on tehnyt pelkkää hyvää ja soitanta on itsevarmaa ja ennen kaikkea se hurmaa kuulijan heti matkaansa.



"When you wake you'll find me"

Olo on kuin unessa, kaukana todellisuudesta. Skying tuntuu paljon lyhyemmältä, mitä oikeastaan se on n. 54 minuutin kestossaan. Jatkaaksemme samalla teemalla, aika kuluu kuin siivillä, taivaalla liidelleen, heh heh. The Horrorsista on kaikessa hiljaisuudessa kuoriutunut yksi 2010-luvun parhaimpia Britteinsaarten kitarabändejä ja tämän levyn jälkeen sitä ei tahdo muuta toivoa kuin yhtä ennakkoluulotonta tulevaisuutta genreuskollisuudesta riippumatta. Jo nyt The Horrors todisti pystyvänsä luomaa nahkansa unohtamatta menneisyyttään. Miksei siis tulevaisuudessakin?

Taivaanrannanmaalarit, uneksijat, nautiskelijat, nostalgikot, shoegazettajat ja rockaajat - tässä  teidän kesänne levy vuosimallia 2011.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti