tiistai 14. kesäkuuta 2011

Black Lips - Arabia Mountain // 50. BLOGIPOSTAUS - Uutta ilmettä?!

Sitähän vain juhlat jatkuu! Huomasin tuossa juuri, että 50. blogipostaus edessä, eikä miulla ole edes kovin mitään juhlallista sanottavaa, kun tuhlasin ne eiliseen postaukseen.. Sitähän voisi perjantaina hieman juhlistaa tällaista eventtiä! Pientä editointia voidaan kuiteki harrastaa, lukijoita on nimittäin nyt 21. Eräs kaverini hetki sitten ilmaisi epäluottamuksensa ja kertoi, ettei olis uskonu miun jatkavan blogin pitämistä näi pitkää. Oikeastaan, en miekää. Piän tätä kiusallani jatkossaki, TROLOLOLOO!!

PS. Tässä juuri jutskailtiin tuon epäluottavaisen kaverin kanssa, että blogi voisi saada uutta ilmettä. Sen jälkeen ei tarvitsi ainakaan silmillänsä oksentaa blogin rumuutta - tekstiä vain - ainut hyvä asia tämän hetkisessä onkin toi logo. Valmistukoon se lähiviikkoina, ennen syksyä, ennen 75. postausta!

PSS. Mut annetaanpas vuoro Black Lipsille, joka saa kunnian olla juhlapostauksen da topique! Fucked Up olis ollu hieno tässä, mutta vielä on kuuntelut liiaksi keske.


                                                                                                                                                                   




8.0/10.0


Black Lips, tuo kukkaispunkin, autotalliräminän ja countryn? yhdistäjä, hiihtelee aivan uusilla laduilla Arabia Mountainilla. Aikaisemmin ongelmana oli yhtyeen paljon mielenkiitoisampi historia kuin itse musiikki. Arabia Mountain korjaa ongelman kertaheitolla ja tarjoaa 16 biisiä ja yli 40 minuuttia parasta garage/surf rockia koko vuonna - tältä garage rockin pitäisi kuulostaa.



Aikuistumisestakin voidaan ehkä bändin yhteydessä puhua, koska lopputulos on entistä ammattimaisempi,  asenteeltaan paradoksaalisesti riehakkaampi kuin koskaan ennen. Soundimaailma suorastaan tihkuu 60-luvun psykedeliaa ja rosoisat rummut tekevät Arabia Mountainista omaleimaisen ja jopa elinvoimaisen rocklevyn. Tavaramerkit ovat tietysti tallessa, mutta Black Lips ei ole koskaan ollut näin viihdyttävä.




Biisit... voi helevetti, niin paljon ässäbiisejä, että sormet loppuu niitä laskiessa. 16 biisin joukosta on helppo löytää kertakäyttökamaa, mutta yllättävää on, kuinka sujuvasti ja tunnistettavasti jokainen biisi löytää oman paikkansa levyllä. Suurin yllätys on, että selkeitä fillereitä ei levylle ole eksynyt yhtäkään. No okei, muutamat biisit menevät toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, mutta kokonaisuus pelaa. Suosikkibiisin löytäminen on lähes mahdotonta! Kaikki riippuu mielialasta. Eilen suosikkini oli Don't Mess Up My Baby, ekoilla kuunteluilla Mr. Driver ja tänään Mad Dog herättää eniten sydämen tykytyksiä. Hengästyttävää. Sanoitukset ovat, tuota noin... humoristisia. Ei ihan sytyttänyt parhaimmalla tavalla, mutta valikoiva kuulo pitää huolen siitä, ettei levy menetä hurmiotaan.



Vaikka Arabia Mountainilla ei ole mitään tekemistä The Jesus and Mary Chainin kanssa ja vielä vähemmän Psychocandyn särövallien kanssa, on levyillä samanlaista vetovoimaisuutta. Molemmissa tapauksissa biisit kuulostavat päällisin puolin toistensa variaatioilta, mutta silti jostain syystä levyt porautuvat syvälle kalloon kimpolemaan seiniä pitkin. Biisien melodiat jäävät tuntikausiksi soimaan ja niistä innostuu kerta toisensa jälkeen. Viikon intensiivisen kuuntelun jälkeen alan uskon Arabia Mountainin sytyttävän jokaisella kerralla samalla tavalla kuin Psychocandy (tosin Arabia Mountain häviää 6-0, valitettavasti).



Jostain syystä Arabia Mountain kuulostaa kokelmalevyltä. Se heittää hittiä hitin perään ja tarjoaa Black Lipsin parhaimmat puolet. Vaikka olenkin pelkästään kehunut levyä, en voisi sen väittää olevan mestariteos. Vain helvetin hyvän kiva levy, jossa asenne kohtaa loistavat biisit ja tuotannon. Mark Ronson ei ole tuottanut mitään kunnollista sitten Amy Winehousen Back To Blackin, ja tuokin levy olisi ollut menestys ilman Ronsonin apuja. Mutta, well well, Ronson on viimeinkin yllättänyt positiivisesti, koska Black Lips ei ole koskaan kuulostanut paremmalta. Saksofoni sytyttää aina.



Arabia Mountain on piristävä ja kesäinen levy, joka hurmaa soundillaan ja ässäbiiseillään. Tosin en aina ole pitänyt bändin countryvaikutteista, joskaan bändi ei vieläkään ole päässyt tarpeeksi eroon niistä. Länkkärikama on okei, mutta punaniskat saavat niskakarvani juoksemaan rajan taakse. Mitään maailmoja mullistavaa tai musiikkimaailmaa uudistavaa tavaraa tämä ei ole, mutta tarpeeksi hyvää erottuakseen monesta muusta. Kiitos Black Lips, Lockett Pundt ja Mark Ronson - autotalliräminä olisi lähempänä sydäntäni, jos tällaisia levyjä julkaistaisiin useammin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti