torstai 21. huhtikuuta 2011

Music Is My Drug - Lapsuus, ala-aste ja musiikki, pt. 1




Kliseet eivät ole kliseitä siinä vaiheessa kun ne koetaan oikeassa elämässä. Eräs kuluneimmista kliseistä,  musiikki on huumeeni, ärsyttää jokaisella kerralla. Eivät muut tunne musiikkia samalla tavalla kuin minä! Varsin snobistinen lähtökohta. Mutta musiikki on vain jotain todella merkityksellistä miulle, jotain, mikä poisotettaessa tuhoasi suuren osan identiteettiäni. Ja tällä kertaa se ei vain ole pelkkää sanahelinää ja pikkunokkelaa tärkeilyä. Addiktioni on musiikki: sen luominen, kuunteleminen, ostaminen, työstäminen, tanssien suunnittelu. Allt går! Näin kaikki siis alkoi.

Jo pienestä iästä lähtien musiikki liikutti miuta moneen eri suuntaan. Olin kuulema taaperona (4v?) laulanut My Heart Will Go On'ia ihan tunteella mankan vieressä Titanic Soundtrackin soidessa. Ja kuulema pyörinyt villisti Coco Jambon tahtiin. Arvaa hävettääkö? Mutta jollain tavalla siitä muistosta lähtien musiikki ja mie ollaan aina kuljettu samaa matkaa. Isosiskon levyhylly oli ensimmäinen aarreaitta ja pitkään siskoni toi Venäjältä piraattilevyjä halvalla (vielä silloin kun se oli laillista).

TEKSTI JATKUU, MUTTA JOTENKI TÄÄ BLOGI KATKASEE TÄMÄN. PAINA LISÄTIETOJA NIIN LOPPU TULEE!!



Isosiskon levyhyllystä siirryin pikkuhiljaa MTV:n välityksellä 2000-luvun alun musiikkimaailmaan. Tuollloin MTV lakkasi olemasta pelkästään musiikkikanava ja lapsuuteni yksi rakkaimmista muistoistani oli "tuhottu": en enää istunut päivät pitkät telkkarin äärellä suu auki tuijotellen MTV:n top10 musavideoita. Muistan haaveilleeni joskus perustavani bändin tai ryhtyvän laulajaksi, jolloin voisin olla osana noita top10 count downeja. Hupsua. Ennen ala-astetta ja ala-asteen ekoilla luokilla leikin pihallani näin: lauloin lauluja ja tein koreografioita. Jäin yleensä kiinni ja huusin ettei esiintyjää saa häiritä kun se harjottelee. Voi mite retardi oon joskus ollu :DD





Jotenkin tuota kautta kuljin Nelly Furtado fanituksen kultakauden (Whoa, Nelly! oli lapsuuteni suosikkilevy ja I'm Like A Bird ikuisesti tuo mieleen lapsuuteni kesät, nostalgiatrippi vailla vertaistansa) jälkeen kohti radiopoppia. Nauhoittelin radiosta hyvältä kuulostavia biisejä C-kasetille ja jammailin niiden tahtiin pimeässä huoneessa. Noihin aikoihin, eli alakoulun ekalla luokalla, olin saanut hurjan pistoksen tanssimiseen. Halusin tanssia, liikkua musiikin tahdissa, koska se oli hauskaa. Äiti ilmoitti minut tanssiopistolle ja ei siitä tässä vaiheessa enempiä.

Ja nyt seuraa suuria paljastuksia!! Nightwish ja Natasha Bedingfield olivat pitkään lemppareitani ala-asteella! Samaten Anssi Kela, Maija Vilkkumaa, Killer, Dido ja The Rasmus. Ai että mikä häpeän määrä kun ees ajattelee noita päiviä. Noista jäljelle jääneet on osittain vain Nightwish (pienissä määrin), Natasha Bedingfield (pienissä määrin), Maija Vilkkumaa ja Dido. En kyllä niitä päivittäin kuuntele, mutta kun kuuntelen ni sit on hymy herkässä :) Muistan jopa kun kutosen luokkaretkellä Maija Vilkkumaan Kristiina nous eräänlaiseks kultti-ilmiöks mein luokan keskuudessa: onko tässä mitään järkeä? Siellä myö vaan Ahvenanmaan tripillä hoilattiin Kristiinan kertosäettä ja sitä sil on niin ihanat vaatteet kohtaa.



Ala-asteella olin jo päättänyt haluavani isona joko laulajaksi tai tanssijaksi, mutta en miksi tahansa laulajaksi tai tanssijaksi - maailman parhaaksi. Noh... noista niin megalomaanisista suunnitelmista on ehkä saatettu luopua, mutta kassotaan tuota tanssijapuolta vielä. Olin äärinmäisen motivoitunut tanssimisen puolella musikaalisuuteni puolesta. Willimiesryhmä vaihtui flamencoon, alkeisbalettiin ja showtanssiin. Olin aloittanut kolmannella luokalla pianon soittamisen ja pyrkiessäni musiikkiopiston oppilaaksi pistettiin minut soittamaan torvea! Sain soittimekseni baritonitorven ja pianon sivuaineeksi: musiikkiini kuului klassinen ja big band musiikki tässä vaiheessa. Final Fantasyiden pelimusiikki sai minut myös innostuneeksi: kukaan Final Fantasya pelannut ei voi kiistää Nobuo Uematsun musiikillsta neroutta. Pidin myös kauhupeli Echo Nightin kauniista pianomelodiasta, vaikka yleensä pleikkarin ohjain lensi ikkunasta pojan jo juostessa omaan huoneeseen peittojen alle.





Leikittelin pianolla, halusin musiikin saavan minut itkemään. Yksin ollessani kotona yritin etsiä kaikista surullisimmat melodiakulut ja soinnut, onnistuttuani tässä soitin kyyneleet silmissä vaikutuksesta. Asia, jota en ole varmasti kenellekään koskaan kertonut. Ala-asteella minua kiinnosti mikä musiikissa saa vaikuttumaan kyyneliin asti. En ymmärtänyt mitään melankolista. Tiesin vain hataraisten musiikin teoriaopintojen pohjalta sointukuljetuksia ja asteikkoja. Niiden kanssa sitten vietin tuntikausia, niin paljonkin että vanhemmat saivat huutaa pois pianon luota.

Ala-asteen naivi poika oli elänyt varsin avoimessa musiikkimaailmassa. En kuunnellut samoja bändejä kuin muut, olin hieman erilainen. Mutta en niin erilainen ettenkö olisi ollut mukana valtavirrassa. Oli kunnia tietää kaikki listahiteistä ja olla perillä asioista. Musiikkinörtti pienestä pitäen :P Ysäri-musa on ehkä karmeinta bullshittia ikinä, mutta se huonous tekee musiikista klassikkojen arvoista. Barbie Girl - klassikkojen klassikko. Macarena - klassikkojen klassikko. Coco Jambo - KLASSIKKO!






Sitten joskus tarinoin mitä tapahtui yläkoulussa... ja miten musiikki lopullisesti otti vallan elämässäni ;)

4 kommenttia:

  1. On hyvin hämmentävää, että koet tuovasi itseäsi lähemmäs lukijoita tällä tavalla. Sanot muun muassa, että kukaan ei koe musiikkia samalla tavalla kuin sinä. Se vaikuttaa lähinnä lukijoiden etäännyttämiseltä ja aliarvioinnilta. Lapsena musiikin päälle laulaminen ja tanssiminen ei ole kovin harvinaista. Sekö tekee suhteestasi musiikkiin täysin ainutlaatuisen?

    VastaaPoista
  2. Itsensä tuomisen lähemmäksi lukijaa voidaan nähdä monella eri tavalla. En ole blogia kirjoittaessani kertonut ihmisille mitään itsestäni ja näin kertomalla liiba laaba - asioita tuon itseäni enemmän esille.

    "Sanot muun muassa, että kukaan ei koe musiikkia samalla tavalla kuin sinä. Se vaikuttaa lähinnä lukijoiden etäännyttämiseltä ja aliarvioinnilta." - tässähän on nyt ihan selvä väärinymmärrys! Jokainen ihminen tuntee musiikin eri tavalla. Musiikin tuottama kokemus on jokaiselle erilainen, enkä näe mitään kokemusta toista parempana. Ja heti perään heitetty "varsin snobistinen lähtökohta" sarkastisesti kertoo naivisti heitetyn väittämän todenmukaisuuden. Suhteeni musiikkiin on ainutlaatuinen ja varmasti oma suhteesi musiikkiin on ainutlaatuinen. Tosiasia on, että kaikki on subjektiivista.

    Toisaalta, en ole ehtinyt vielä kirjoittamaan jatko-osaa tekstilleni, joten keskeneräistä tarinaa on vaikea katsoa kokonaisuutena. Lapsena kaikki tuo on normaalia, mutta myöhemmin mukaan astui uusia ulottuvuuksia joista aion kertoa tulevaisuudessa. En halunnut kirjoittaa koko hommaa yhdeksi tekstiksi, koska kukaan ei sellaista haluaisi lukea.

    VastaaPoista
  3. Tietenkin kaikki on subjektiivista.

    Vastauksestasi minulle jää käteen vain se, että mielestäsi ilmeisesti kuljet parempaan suuntaan, kun blogissasi korostetaan sinua itseäsi. Musiikkiblogin tehtävä on siis tuoda esille kirjoittajan omaa elämää eikä musiikkia, josta hänellä on mielipiteitä? Valitettavasti blogityypin todellista merkitystä ajatellen tämä merkintä oli siksi mielestäni tarpeeton.

    VastaaPoista
  4. Mihinkään kiveen ei ole hakattu sitä, millä tavalla blogeja pitäisi toteuttaa. Vaikka blogini on alkanut hyvinkin musiikkiblogimaisesti, voin halutessani laajentaa käsiteltäviä aiheita (tai perustaa toisen blogin).

    Totta kai se asettaa "kohdeyleisön" vaikean paikan eteen jos blogin sisällöstä ei voi olla varma. Mutta turha pelko on, että jatkaisin samalla linjalla jatkossa: yritin vain paikata puuttumaan jäänyttä tutustumista lukijan ja kirjoittajan välillä.

    VastaaPoista