sunnuntai 6. maaliskuuta 2011

Vuoden 2011 unohdettuja helmiä: part II

Nicolas Jaar
Tim Hecker


TSADAM

On aika jatkaa listauksen parissa. Tällä kertaa vuorossa on elektronisempaa ja tunnelmallisempaa musiikkia. Kaksi alkuvuoden äänikollaasien kuningasta, erilaisia kummatkin, mutta silti varsin miellyttäviä kuuntelukokemuksia. Huomaatteko muuten, että suurin osa vuoden 2011 parhaimmistosta on kansitailteiltaan mustavalkoharmaata. Onko synkkyys vuoden the thing?


Tim Hecker - Ravedeath, 1972
Ravedeath, 1972 on urkujen ja synojen kanssa tuotettua äänimattoa, helvetin kaunista sellaista. Ravedeath, 1972 on salaperäinen, usvainen ja välillä pelottavakin kokemus. Sen kuuntelu voi olla ahdistavaa - hyvällä tavalla. Sen kuuntelussa ei saata olla mitään järkeä, yksittäiset biisit eivät eroa toisistaan merkittävästi, tunnelma pysyy samanlaisena. Osaksi improvisoitu levy virtaa virtaamistaan viimeiseen hetkeen asti jättäen kuuntelijan janoamaan lisää, vaikka tietää että mikään ei muutu. Kyyti pysyy samanlaisena läpi hetkien, läpi tunnelmien. Paljoa ei anneta, mutta silti halutaan lisää ja lisää. Onko mahdollista saada näin paljon irti muutamasta soinnusta ja kaiuttamisesta? Brian Eno olisi tyytyväinen jos vaivautuisi kuuntelemaan muidenkin musiikkia.




Eräs sunnuntai-ilta, pistin levyn soimaan tarkoituksena vaipua uneen Ravedeathin soidessa. En saanut unta vaikka kuinka yritin rentoutua. Koin ahdistusta, pyörin sängyssäni ja tulin kokoajan vain entistä levottomammaksi. Se oli puhdistava kokemus, sillä en ollut kokenut musiikkia niin kokonaisvaltaisesti pitkään aikaan. Ambient/drone-musiikkia on vaikeampi arvioida, koska musiikin tarkoitukset ovat aivan erilaiset kuin normaaleilla konventionaalisempaan biisinkirjoitukseen luottavilla yhtyeillä. Ravedeath, 1972 voi jäädä äänikudelmaksi taustalle, mutta sillä on myös potentiaalia napata kuuntelija matkalle. En tiedä minne se matka meni, mutta kyllä pelotti olla hereillä olemisen ja unen välitilassa. Siihen jäi koukkuun.

Nicolas Jaar - Space Is Only Noise
21-vuotias NY:ssa syntynyt, elämänsä maailmalla viettänyt tuottaja, Nicolas Jaar julkaisi ensimmäisen albuminsa tammikuussa. Aiemmin häneltä oli ilmestynyt erittäin vakuuttavia EP:tä ja sinkkuja Wolf + Lamb kautta. Space Is Only Noise on yllättävä muutos soundipuolelle, sillä microhousen ja minimalistisen technon ympärille on rakennettu hienovaraista tunnelmaa samplejen ja field recording tyyppisten äänimaisemien avulla. Joskus (taivaalliset) biitit ottavat vallan, mutta pääasiassa Space Is Only Noise liikkuu hienovaraista tunnelmaa rakentaessa. Space Is Only Noise sykkii urbaania kaupunkia, miljoonakaupunkien sähköistä tunnelmaa. On valloittavaa kuunnella näinkin valmista kokonaisuutta, jossa jokainen ääni löytää oikean paikkansa. Jokaisella kuuntelukerralla paljastuu uusia äänikerroksia ja Space Is Only Noise on harvoja levyjä, jotka todellakin kasvavat jokaisen kuuntelukerran jälkeen. En vain yritä huijata teitä kuuntelemaan paskaa, koska oikeasti tämä aukeaa joka kerralla paremmin ja paremmin. Mind=blown t. akuankka.



Nicolas Jaar on nuori, karismaattinen ja taitava laulaja (jos se tosiaan on hän monissa noissa biiseistä). Erityisesti tykkään levyn ranskalaishenkisestä tunnelmasta. Hienostunut ja boheemi. Koska olen muutenkin niin innostunut Nicolas Jaarista viime aikoina, suosittelen tutustumista nuoren miehen aikaisempiin tuotoksiin. Jos Jaar on näin vakuuttava muusikko tässä iässä, ovat kaikki tiet avoinna - vielä kun uusiutumiskyky on aivan omaa luokkaansa. Space Is Only Noise tuskin tulee jäämään viimeiseksi kiitellyksi levyksi.
El Bandido ei ole levyllä, mutta löytyy omana sinkkunaan.


Spotify

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti