perjantai 4. maaliskuuta 2011

Vuoden 2011 unohdettuja helmiä: part I

Olen ollut varsin tyytyväinen kirjoitustahtiini ja esilletuomiini artisteihin. MUTTA. On kuitenkin sattunut olemaan aivan *helvetin* hyvä musiikkivuosi, joten oon joutunut jättämään monet hyvät julkaisut raportoimatta. Koska olen niin pitchforkia, musicOMH:ta ja tiny mix tapesia lukeva höntti niin on pakko päästä esittämään maailman parasta MUSAKRIITIKKOA ja edesauttaa jo olemassaolevaa hypeä - ei kestä kiittää lukijat! Voisin joskus kirjoittaa myös pitchforkista oman jutun, kun tuntuu että P4K:in vihaamisesta on tullut cool-juttu. Bitchfork.

In the words of Aerosmith, walk this way.

  Smith Westerns - Dye It Blonde

Dye It Blonde oli alunperin ensimmäinen vuoden 2011 levy, jonka otin kuunteluuni. Siitä hetkestä lähtien chicagolaispumppu on onnistunut sulattamaan jääkylmän tunnevammaisen sydämeni ikiroudasta. Elämää suurempaa glam-vaikutteista rockia soittava läpimurron partaalla oleva yhtye on mukava piriste, vaikka kevät näyttääkin jo tekevän tuloaan vauhdilla (toiveajattelua).


Yhtyeellä on oikeanlainen asenne ja se näkyy poikien soittamisessa. Toivoisin pitkää uraa, mutta tiedän Smithien jäävän tähdenlennoksi. May that star shine bright and for long though.

Tennis - Cape Dory              


Tennis on kuin Best Coast ilman ainaista ruikutusta olemattomien poikaystävien perään. Tennis on tyhmä nimi. Tennis on kuitenkin hauska yhtye. Tennis on tehnyt mukavan kesäisen levyn. Tennis on lets go.

Tennis julkaisi vuonna 2010 paljon biisejä, joista osa on joutunut pienen ehostuksen uhriksi. Kyllä, uhriksi. Marathonin raa'empi versio kuulostaa miljoona kertaa paremmalta kuin Cape Dorylle eksyytynyt suloinen hömppä. Vaikka siloittelua on tapahtunut, on Marathon silti alkuvuoden kohokohtia. Cape Dory on hädin tuskin puolen tunnin mittainen söpö retki ulapalle. Juuri sopiva annos työ-/koulumatkalle. Ajatonta.


Eikö olekin mahtava biisi?


Mogwai - Hardcore Will Never Die, But You Will
Todellinen post-rock jättiläinen, skottilainen Mogwai onnistui palauttamaan uskon post-rockiin vuonna 2011. Olin jo kauan sitten heittänyt hyvästit eeppisten kitarakudelmien ja äänimaalailuiden kuningasgenrelle. Mutta mitäs meillä täällä onkaan? Ehta 50 minuutin paketti suoraviivaista ja tunnelmallista (lähes)instrumentaalista rockmusiikkia. White Noise ja Rano Pano (heh hehe) ovat vielä Mogwain uran parhaita biisejä!


Mogwain on ollut vaikea uudistautua musiikillisesti (sama ongelma tuntuu olevan kaikilla post-rock jäteillä), mutta silti homma on saatu kuulostamaan tuoreelta ja mielenkiintoiselta. Seestyneempi ja vanhentunut Hardcore Will Never Die, But You Will osoittaa elonmerkkejä energiallaan. Hulluista nimistään tunnettu yhtye jatkaa läpän heittoaan albumin nimen lisäksi biisien nimissä. How to be a werewolf  ja  You're Lionel Richie eivät kuulosta kalkkisbändin valinnoilta biisien nimiksi. Mogwai will never die, but you will. (oli pakko päästä sanomaan tuo!)


Tässä vielä spotifya!
  • Tennis (valitettavasti pelkkä Marathon sinkku ja Cape Dory, ostakaa levy tai ladatkaa netistä)
  • Smith Westerns (en ole täysin varma toimiiko Suomessa, mutta kokeilkaa, ladatkaa tai ostakaa)
  • Mogwai (tämän ainakin pitäisi löytyä)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti