torstai 3. maaliskuuta 2011

Vieraileva tähti esittelee: Kotiteollisuus - Kotiteollisuus

Koska blogistani on tullut supersuosittu, pyrkii apajilleni vieraita kirjoittajia. On tämä ällistyksen määrä suuri, koska hyvinhän muut voisivat arvioitaan julkaista omia teitä. Mutta antaa kaikkien kukkien kukkia ja musiikillisten löydösten olla kaikkien nähtävissä.

Tässä teille vieraileva arvostelija, Views and Visionsin blogin omistaja, esittelee teille Kotiteollisuutta. Tämä ei ole sitten miun mielipide, koska Hynynen on karvainen ja haiseva mies ja mie en tykkää niin välitä karvasista ja haisevista äijistä, vaik Lappeenrantaa edustan. ;)


Kotiteollisuus - Kotiteollisuus




Lappeenrantalaisten ylpeys ja häpeä, rock-yhtye Kotiteollisuus julkaisi tällä viikolla yhdennentoista albuminsa. Ja nimekseenhän se sai…
Kotiteollisuus 11. Hurmaavaa.

Yhtyeen keulamies, paikallinen ”äijähahmo”, Jouni Hynynen kertoo Etelä-Saimaan haastattelussa olevansa tyytyväinen uusimpaansa. Niin no, mitäpä sitä muuta lehtihaastattelussa kehtaa sanoakaan, ilman että pilaa uunituoreen musiikkipläjäyksen myynnin kokonaan.

Vielä ennen kuin päästän kriitikkominäni irti, täytyy minun tehdä tunnustus. Siitä huolimatta, että olen lappeenrantalainen ja rakastan rock-musiikkia, en ole Kotiteollisuus –fani. Olen kyllä Hynysen lyriikan ystävä ja mustanpuhuvat kaiuttimeni ovat toistaneet aikaisemminkin yhtyeen soitantaa, mutten voi sanoa olevani fani. Tämän huomautuksen päätin tehdä, etten saa mahdollisten tätä blogia lukevien HC-fanien vihoja niskoilleni jos satun huomaamattani haukkumaan bändin lyttyyn. Olen vain viaton ohikulkija, älä koske.

Voin kuitenkin ilomielin todeta, ettei haukkumiselle taida tällä kertaa olla tarvetta. Kotiteollisuutta ollaan aina haukuttu siitä, kuinka yhden biisin kuultuaan voi sanoa kuulleensa koko diskografian. Yhdestoista LP tekee ainakin minun mielestäni tämän väittämän viimeinkin aiheettomaksi. ”Hei, ne osaa soittaa rauhallisestikin!” Aivan oikein, tällä albumilla kuulija tutustuu paikoin hitaampaan, aikuisempaan Kotiteollisuuteen. Ei sillä, etteikö vanha ja toimivaksi todettu tyyli olisi esillä; kokemattomampikin kuulija kyllä edelleen tunnistaa, ketkä siellä studiossa aikaa ovat viettäneet.

Kotiteollisuus 11. lähtee liikkeelle varsin rohkeasti. Albumin ensimmäinen biisi, ”Hornankattila” mahduttaa seitsemän ja puolen minuutin mittaansa monenmoista soundia. Avainsana on epäilemättä monipuolisuus. Toisena jyrähtää käyntiin sinkkuna jo tunnettu ”Soitellen Sotaan”, joka kyllä kuulostaa aivan singleltä, miltäpä muulta. Ehkä pelissä on jo pieni kyllästys radiosoiton takia, tai sitten Hornankattila asetti riman liian korkealle, en tiedä. 

Järjestyksessä kolmas biisi, ”Raskaat veet” saa minulta aplodit ennenkaikkea sanoituksiensa takia. Hynynen osaa kirjoittaa jollain tavalla todella kiehtovasti ja lennokkaasti pitäen samalla tyylinsä yksinkertaisena. ”Työmiehen haalari / roikkuu naulassa ja / taivaanrannan maalari / kulkee kraka vinossa / heinäkenkä vai herra, sitä ei näe päälle.”

Kylmä teräs” on esimerkki alussa mainitsemastani rauhallisemmasta menosta. Kappale toimii ihan hyvin, mikä on sen suurin ongelma. ”Ihan hyvä” kappale ei koskaan jää kuulijan mieleen. Toisaalta tässä tapauksessa kappale erottuu Kotiteollisuuden normaalista tyylistä niin paljon, että saa ehkä enemmänkin huomiota kuin muuten ansaitsisi. 

Kuudes veto, ”Rosebud”, jäi mieleeni yhtenä albumin kohokohdista. Aina yhtä luotettavan Wikipedian mukaan kappaleen nimi voi merkitä esimerkiksi erästä Simpsoneiden jaksoa, ruusun osaa tai 70-luvun indierock –bändiä. Tiedä siinä sitten. Sanoituksillaan kappale luo hyvin negatiivisen kuvan yleisestä maailmanmenosta, mikä tuskin tuli kenellekään yllätyksenä.

En pidä kappaleiden järjestyksessä läpikäynnistä, mutta tällä albumilla melkeinpä jokaisesta biisistä on jotain tärkeämpääkin sanottavaa. ”Ei kukaan” jatkaa ihmiselon tuskaisen puolen esiinnostamista. Kestoa biisillä on viitisen minuuttia, ja siinä ajassa se ehtii sanoa yllättävän paljon. Musiikillisesti kappale kasvaa kohti loppukliimaksia, ja sanoituksista voisi sanoa samaa. Yritin etsiä sopivaa pätkää lainaukselle, mutta yksittäisen lauseen ottaminen pois kontekstistaan ei tekisi sille oikeutta ollenkaan. Kuunnelkaa ja hämmästykää!

Levyn loppupuolen ”Isän kädestä” sekä ”Pahanilmanlinnut” ovat albumin ehkä ainoat fillereiltä haiskahtavat kappaleet. Ehkäpä ne vain vaativat enemmän aikaa avautuakseen, sen aika näyttää. 

Albumin viimeinen trio pyöräyttelee jo kuumana käyvän CD:n mallikkaasti pysähdyksiin. Vihoviimeinen kappale ”Taivas on auki” kestää ehkä muutaman minuutin liiankin pitkään, mutta toisaalta, onhan se viimeinen biisi, suotakoon vähän revittelyniloa Lappeenrannan pojille.

Mitä tästä nyt pitäisi oikein ajatella? Kotiteollisuus on ehdottomasti uudistanut ja osittain keventänyt menoaan, joku on ymmärtänyt että jokaisessa biisissä voi jättää sen korkean kitaravallin käyttämättä ja täyttää tuon aukon vaikka sitten sellolla (Ismo Alanko) tai koskettimilla (Tuomas Holopainen). Onko se sitten hyvä vai huono asia, sen määritelköön jokainen omassa pääkopassaan. Itse näen uudistumisen musiikissa aina hyvänä, ellei kerralla oikein niin ehkä jo toisella onnistaa!

Alussa myönsin, etten ole yhtyeen fani. Jää nähtäväksi, muuttuuko asia tämän albumin ja 12.3 Lappeenrannan jäähallilla järjestettävän keikan myötä. Voi olla, voi olla olemattakin, mutta Kotiteollisuuden yhdennestätoista pitkäsoitosta tykkäsin, enkä usko että olen ainoa, joka näin kokee.

Suosittelen!


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti