sunnuntai 20. maaliskuuta 2011

Hyväile minua pimeä tähti à la Eleanoora Rosenholm

 

Eleanoora Rosenholm on Mika Rätön labour of love. Surrealistiset lyriikat ja hienostunut/kokeellinen/teatraalinen taidepop kohtaavat toisensa räiskyvästi, mutta synkästi, kuin imien valoa lähiympäristöstä. Eleanoora Rosenholm ei kuitenkaan olisi the Band ellei Noora Tommilan lapsenomainen laulu, oikeastaan persoona, tulkitsisi sanoja. Sanoitukset kuulostavat paperilla kamalilta, ärsyttäviltä luettaviksi. Mutta Tommilan uskomaton kyky puhaltaa sanoihin sitä joksikin kutsuttua sitä jotakin tekee Eleanoora Rosenholmista tällä hetkellä Suomen mielenkiintoisimman kokoonpanon. Vainajan muotokuva ja Älä kysy kuolleilta, he sanoivat olivat vain alkusoittoa. On aika päästää vaikea kolmas levy ulos häkistään.

Eleanoora Rosenholm - Hyväile minua pimeä tähti

10.0/10.0

Päässäni on koirankoppi, takaseinässä sen ovi josta pakoon ryömin toiseen maailmaan
kolo kaupunkiin autioon johdattaa, jossa pilvetkin seisovat paikallaan
kaupungin kuolleita katuja kuljen

Kolo johdattelee Hyväile minua pimeä tähti  - levyn maailmaan. Hulluus ja ahdistus lyövät kättä. Ei kuitenkaan sillä perinteisellä suomirock-kliseisellä tavalla. Vaan oudon lumoavasti. Hienotunteisesti ja pyytteettömästi. On ahdistavaa kuunnella paskaan hukkuvasta kanista, joka ristitään Lily Marleeneksi. On ahdistavaa kuulla kissojen joutuvan nyljettäväksi ja hirtettäväksi kengännauhoista. Homman nimi on selvä alkuhetkestä lähtien. Turtumus on iskenyt, empatia on heikoille. Mikään hirveys ei enää levyn jatkossa tunnu miltään, koska naapurin mirre on hirtetty puhelintolppaan. Olemme valmiita jatkamaan levyä.

Jos Eleanoora Rosenholmin maailma on aiemmin tuntematon, on uutta kuuntelijaa varoitettava sanoitusten omalaatuisuudesta. Aiemmat kuuntelijat huomaavat kelkan kääntyneen murhatutkimusten kuvauksista ja naiskohtaloista matkakertomukseksi läpi ajan ja tajunnan - sinne toiselle puolelle. Matkaa on opastamassa jopa matkaopastaja joka esittelee paikat ranskaksi, englanniksi ja suomeksi. Sekavalta tuntuva kokonaisuus tarinoita on alun hämmentyneisyyden jälkeen osoittautunut hullun nerokkaaksi pohdiskeluksi epäpyhyydestä. Osansa kritiikistä saavat (eri aikakausina) inkvisitio, kapitalistinen kauppakeskus-kulttuuri ja kaksinaismoralismin huipentuma, kaupungintalo byrokratioineen.



Musiikillisesti Hyväile minua pimeä tähti on Mika Rätön muita projekteja muistuttavampi kuin aikaisemmin Rosenholmin levyillä. Mika Rättö jopa avaa suunsa useamman kertaa ja Rätön lauluosuudet ovat ainut asia, joka saattaa tulla monelle vastaan. Ehkä kasvanut kokeellisuus ja teatraalisuuskin, mutta epäilen että harvempi olisi nauttimatta kymmen minuuttisesta Puoli päivää Firenzestä itään ja Sata Ave Mariaa (ote alhaalla) biisien eeppisyydestä. Tarinaa viedään puheen, musiikin ja laulun avulla. Aivan kuin musiikki vaatisi itselleen näyttämöä ja näyttelijöitä. Jokaisen kuuntelijan pään sisälle varmasti rakentuvat MacBethin veroiset näytelmät levyä kuunneltaessa.

En ole rippityttö, neitsyt orpotalon
Olen vihan enkeli, en enkel taivaanvalon

En usko synninpäästöön
katumukseen
ristilukin armahdukseen
Uskon kelviniin, celciukseen

Tulen puhdistavaan vaikutukseen


Hyväile minua pimeä tähti on hyytävä, hypnoottinen ja otteessaan pitävä levy. Valo kaasumeren hämärässä antoi odottaa suoraviivaisempaa pop-levyä, mutta itse pettymys olisi ollut, jos olisimme saaneet uuden levyllisen vanhaa mahtavuutta. Kahdeksan biisin koherentti kokonaisuus mielisairaalapotilaan psykoanalyysejä ja houreita on kaikki ehdotonta timangia. Levy paljastaa 52 minuutin kestonsa aikana uusia puoliaan itsestään jokaisella kuuntelukerralla ja kietoo tarinoita toisiinsa. Mikään ei ole niin riemastuttavaa kuin haastava levy, joka heittää kuuntelijalle salaperäisiä vihjeitä. Levyn kuunteleminen on suuri nautinto, koska jokaisen kuuntelukerran jälkeen kuuntelija tuntuu olevan lähempänä totuutta. Löydän biiseille yhteyksiä, kuulen samoja sointukulkuja, kuulen yhteyksiä lyriikoissa. Hyväile minua pimeä tähti ei aliarvioi kuuntelijaa minään hetkenä.


Aiemmin povasin Eleanoora Rosenholmin uudistavan suomalaista musiikkia. On valitettavaa, että Fonal Recordsin artistit/yhtyeet ovat pienen piirin herkkua, vaikka viime vuosien merkittävimmät levytykset ovat juuri Fonal Recordsin levyjä. Suomea viedään turhaan maailmalle keinotekoisen metallikulttuurin kautta, kun edistyksellistä musiikkia tuottavia artisteja jätetään omaan varjoonsa. Muutaman vuosikymmenen päästä kukaan ei tule muistamaan The Rasmuksen (no tää on kyllä poprockia) saatika HIM:in (no tää on kuulema love metalia) kaltaisia yhteitä. Paavoharju, Kemialliset Ystävät, Islaja ja Eleanoora Rosenholm ovat pienestä fanipiiristä huolimatta suositumpia ulkomailla kuin kotimaassaan. Missä syy? Pelkäävätkö suomalaiset liian kokeellista musiikkia? Eihän Eleanoora Rosenholm niin vaikeata musiikkia ole.. On väärin, että Hyväile minua pimeä tähti jää monilta kuulematta/unohduksiin, sillä uskallan väittää sen olevan 2000-luvun merkittävin suomalainen levytys. Kyllä, luitte oikein.

On kunnia olla valmis yrittämään uutta. Suurempi kunnia on onnistua siinä. Suurin kunnia on omistaa levy omassa levyhyllyssä. Eleanoora Rosenholm on onnistunut tässä vaikeassa tehtävässä. Haluaisin joku päivä istua kahvikupposen ääreen Mika Rätön ja Noora Tommilan kanssa. Haluan tietää, kuinka Hyväile minua pimeä tähti on syntynyt. Haluan tietää, miten on mahdollista tehdä niin täydellistä - levy, että sen jokainen hetki on yhtä suurta nautintoa. Olen valmis muuttamaan Liisan ihmetraumamaahan pysyvästi.




Pimeä tähti
hyväile mua
anna pimeytesi valo
satuta mua

Pimeä tähti
oo mulle hellä
ole helvettini valo
opeta mua







Ei kommentteja:

Lähetä kommentti