keskiviikko 2. helmikuuta 2011

Destroyer, Kaputt - Saksofonisooloja ja kasarinostalgiaa

10.0/10.0

Viime viikolla tehty reissu Helsinkiin oli mahtava monella tapaa. En nimittäin ollut päässyt kävelemään noita katuja sitten viime vuoden kevään. Niihin aikoihin vietin viikonloppuni yksin Helsingissä (harjoituksia lukuunottamatta). Nostalgiapläjäyksen lisäksi mukavat hetket ystävien seurassa tulevat naurattamaan vielä kesälläkin - miksi syödä kotipizzassa, vaikka kaupungissa kuhisee miljoona eksoottisempaakin pöperöpaikkaa?

Olin matkalla Keltaiseen jäänsärkijään, jonne minulla on aina tapana mennä käydessäni Helsingissä. Aina sieltä on tarttunut mukaan kaikenlaista mukavaa. Tarkoitukseni oli ostaa Burialin Untrue, mutta jouduin huomaamaan että kyseistä levyä ei ollut enää valikoimassa (olisi siis pitänyt ostaa se viime kerralla). En ollut todellakaan valmistautunut tähän. Minä, levykauppa ja tyhjä ostoslista on erittäin huono yhdistelmä. Jotta en olisi ostanut kauppaa tyhjäksi vinyyleistä ja cd-levyistä, tein pikaisen kierroksen hyllyjen läpi, mutta tämäkin pläräily muuttui 20 minuuttiseksi ahdistuskohtaukseksi. Olin jo raahaamassa kolmea levyä tiskille, kun näin merkillisen levyn. "Epic ninth studio album by Destroyer" kannessa luki. Kannen mustavalkoinen kuva herätti heti mielenkiintoni ja muistin kuulleeni levyltä yhden biisin. Vein kolme levyä takaisin paikoilleen ja otin Destroyerin mukaani tietämättä yhtään mitä levy tulisi pitämään sisällään.


Lähdin KJ:stä hyvinkin innoissani, sillä tiesin kotona odottavan yllätyksen kun tämän saisin soittimeeni. Sivumainintana, reissun päätarkoituksena ollut Wicked - musikaali oli mieletön. Kyllä Suomessakin osataan tehdä jotain joskus onnistuneestikin!

Nyt melkein viikon tehosoitossa ollut Kaputt yllättää soundillaan. 80-lukulainen softrock ei kyllä omiin suosikkeihini kuulu, mutta jollain oudolla tavalla Dan Bejarin taito liittää yhteensä korneimmatkin asiat saa vain hymyilemään. Levyn aloittava Chinatown on malliesimerkki tästä soundimaailman pehmeydestä.


Harvoin sitä kuulee levyä mikä kuulostaa niin hyvältä, miltä Kaputt kuulostaa. Hunajaa korville on ikävän tylsä sanonta, mutta tässä tilanteessa paras mahdollinen kuvailu. Levy nappaa mukaansa kuin kupillinen hyvää kahvia ja croisantti täydellisenä aamuna auringon paistaessa korkealla taivaalla. Hienostunut, mutta lämminsydäminen. Levyä kuunnellessa ei voi välttyä ajatukselta maailmasta, jossa kaikki asiat ovat kerrankin kohdallaan ja mikään ei voi tätä tunnelmaa pilata. Tanssijalkaakin vipattaa yllättäen discobiittien tahdissa.

                                                    

Hellyyttävän hauska musiikkivideo on aina plussaa. Dawn Garcian esikoisohjaus on visuaalisesti hieno, mutta biisi ikävästi hukkuu videon outouteen. Kaputt'in kertosäkeen musiikkimedioiden luetteleminen on hauska osoitus Bajerin itseironiasta. Hän ei ota itseään liian vakavasti ja tiedostaa oman historiansa. Tällaisia muusikkoja lisää!


 Destroyerin uusin levy on valtava hyppy soundissa Bejarille. Bejar eräässä haastattelussa sanoikin ensimmäistä kertaa haluavansa tehdä pop-levyn. Ja sen hän tekikin. Vaikka Kaputt on Destroyerin kiistatta helpoin levy, on se myös kirkkain jalokivi pitkällä uralla. Folkahtava indie rock on muuttanut discolattialle mukanaan new wave vaikutteita ja saksofoni- ja trumpettisooloja. Ja tämä kaikki nostalgisuus on ainoastaan positiivisuutta. Kuten sanoin, on harvinaista että näin kornilta kuulostavat elementit on saatu kuulostamaan näin hyvältä. Kaikki toimii levyn kohokohdalla Suicide Demo for Kara Walker'illa, joka on osoitus että täydellisiä popbiisejä tehdään vieläkin.


Oman osansa kehuista pitää antaa lyriikoille. Itsehän en ole lyriikoiden suuri ystävä, koska mielestäni musiikissa tärkeintä on musiikin itse tuottamat tunnetilat. Mutta jos sanoitukset ovat hyvät, niin sen kyllä huomaa. Ja tällä kertaa ne on helvetin hyvät. Psykologista draamaa, pohdintaa, kaikkea taivaan ja maan väliltä, kokaiinikin vilahtaa kuvioissa. Näyttää hyvältä ja kuulostaa vielä paremmalta. Dan Bejarin tapa heittää sanoja toistensa perään on nykymusiikin kentällä hienon omaperäinen. Laulumelodioilla ei revitellä alarekisteristä ylärekisteriin, vaan annetaan melkein runomaisen lausunnan hoitaa homma. Älkää kuitenkaan pelätkö, ei tämä mitään runoilua ole.

Minun ei kuitenkaan tarvitse miettiä mitään näitä asioita, kun pistän levyn soimaan. Minun ei tarvitse pohtia kuinka hienoa on naittaa yllättäviä elementtejä keskenään, ei sitä kuinka monimerkityksellisiä sanoitukset ovat. Levyn soidessa voin unohtua siihen hetkeen ja harjoittaa rakasta eskapismia. Jos arki on puuduttavaa ja harmaata, tarjoaa Kaputt sille äkkinäisen lopun.

Voisin antaa levyllä viisi tähteä perustelematta, mutta sehän ei kuulu rationaaliseen elämänfilosofiaani. Tämä levy on mestariteos, jonka kaltaista on saatu odottaa vuosia. Ehkä Kaputt on ollut suljettuna komeroon 80-luvulta lähtien ja nähnyt viimein päivänvalon.

Sniffen.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti